»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa…», sanoi tyttö.
»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä. »Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»
Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni miekkaan.»
»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»
»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus, josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni, kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki komentosanoja kimein äänin.
Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»
Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui. Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja vei mukaansa.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa, unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.
Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.
Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun, toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.