»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni? Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen, joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan määräämisvallan.

Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»

»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin minä.»

»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»

»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan. »Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner, väärä Geuder ja typerä Cresser, tutte quante, jotka saivat viedä kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»

»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin noudattava nuorukainen.

»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi, siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»

»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa…» Hänen ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon, serkku!»

»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»

»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert — olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti mellakassa tämän maailman.»