»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä onnettomuus on tapahtunut.»
»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran tuli kaupunkiimme… Ne tulivat minulle paljon maksamaan…»
»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa», huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä. »Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta kertokaa, isä…»
»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni 'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin, valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin — ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August. Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'. Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa…'
»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli mustelmassa?»
»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö, melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli. Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta…»
»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi poika.
Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:
»Maailma vaikk ois täynnänsä
Pimeyden enkeleitä,
Päällemme käyden päänänsä,
Ei peljätä he meitä…»
ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja käytös ratsastajan.