Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen valaisemia portaita.
KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.
I.
Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen, raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena, antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:
Arvoisa Herra!
Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja † (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat, rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän poikanne osaksi, vakuutamme Teille.
Teille hyvin suosiollinen
Gustavus Adolphus Rex.
»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan, »nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä, sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui juuri hänen päänsä päällä.
»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join liikaa…»