Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin. Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä, joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon! Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa kuningasta!»
Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti. Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa: »Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» — hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria käyttämään.
Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen, kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas, jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten ruhtinaitten ja herrain pariin.
Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta, juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle, jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta, jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle, seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan, pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.
Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei muuten ollut hänelle ominaista.
»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin, kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki, mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes sikopahnaa!»
Näin kovin ja karkein sanoin soimasi kuningas tätä aatelistoa.
Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»
Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa ivaa.