Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:
»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»
Kustaa kalpeni. Hän viittasi luokseen rankaisumiehen, joka oli oven takana.
»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.
Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi: »Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»
Hän kääntyi ja meni. Pyöveli seurasi häntä verkalleen.
Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan, jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa, antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten me hänet suututimmekin tänään. Pereat Gustavus! Eläköön saksalainen vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»
Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä, toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.
Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä tiedottomaksi.