Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa sopimusta.
Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta. Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.
»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»
»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»
Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi, kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on teidän», sanoi hän.
»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä niin hienoa nahkaa.»
»Antakaa sitten minulle takaisin!» ja päällikkö otti taas hansikkaan.
Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli tullut sisään.
Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi kumartaen uudestaan.
Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän viittasi hovipoikaa menemään.