Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.
Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä, että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.
Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan, kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän, »asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti. Friedlantilainen alkoi:
»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut, jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna, ja Franz Guise kaatui kuulan…»
»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»
»Ja epäritarillisesti», ivasi friedlantilainen kylmästi.
»Asiaan, teidän korkeutenne», pyysi kuningas.
»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään, murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen, oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan. Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei. Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään. En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata. Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»
»Aivan niin», myönsi kuningas.
»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista tavuuta, »teitä on varoitettu!»