Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai todisteita?»
Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä! Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät; luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»
Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.
»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot, samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»
Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan lähteäkseen.
»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii hengestäni».
»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan, kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä, löisi toinenkin pää säälimättä maahan».
Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan, osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan. Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen ovea kohti.
»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.
Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa — kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».