Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä, joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa, lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.
Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!» nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta, eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt lopettaa majailun Nürnbergin luona.
Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua. Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti. Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt, miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen, hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta, harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti: »Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»
Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»
Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa. Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle. Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa, katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii. Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi hymyillen.
»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi levotonta tulisoihtua.
Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui, isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni! Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta, junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel: seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen ilman häntä.»
Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni! Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.» Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti punaiseksi.
»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa. »Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.
Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata. »Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on perinyt äidiltään.»