Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä, ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut, kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään, vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti — rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»
Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset, hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.
Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä. Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi hänelle »petturi».
Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain sotilashahmojen takana.
Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa, miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan — paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita! Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä kolmetoistavuotiasta…» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta erikoisesti eroittuivat sanat:
»Mutt’ pimeyden vallat me
Voitamme Herran kautta…»
Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen rukoilemaan.
Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa», ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki hänet syliinsä.
Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»
Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan, lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.