V.
Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä, lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.
Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin, otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi nyyhkyttää.
Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään. Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä, meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä, tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.
Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen selässä.
»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena, »pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»
»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan tähden!»
»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen, sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta. Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel», itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä olet puolestani tehnyt?»
»Sillä, herrani, että pidätte kuononne kiinni!» ärjäsi eversti hänelle.
Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.» Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa», hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä tytöstä mitään.»