Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen. Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja, joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä. Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen, tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»
Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin kiharaiselle päälle.