Olipa se kummallista. Leubelfing tunsi, että kuningaskin oli tuttu kuoleman kanssa. Wallenstein oli nyt ruvennut hyökkääjäksi ja saattanut valloittajan väistymään, melkeinpä pakolaisen asemaan. Kristitty sankari laski joka päivä ja joka hetki, melkein uhkamielisesti, kohtalonsa Jumalan käsiin. Rintahaarniskansa, jota paashi hänelle aina tarjosi, hylkäsi hän itsepäisesti, sanoen sen pitimien painavan olkapäänsä haavaa. Hieno, taipuvainen panssaripaita, jommoista viisaat ja varovaiset käyttivät ihoa vasten, oikea alankomaalaisen takomistaidon mestariteos saapuu kuninkaalle, ja kuningatar kirjoitti sen mukana, että hän oli kuullut Wallensteinin käyttävän semmoista, eikä hänen mielestään hänen herransa ja puolisonsa sopinut olla huonommin varustettuna taistelussa. Sen hienon taoksen viskasi kuningas halveksivaisesti nurkkaan, sanoen sitä pelkurimaisuuden keksinnöksi.
Kerran yön hiljaisuudessa Leubelfing, ollen ainoastaan hienon seinän erottamana kuninkaasta, painaen korvansa seinää vasten kuuli Kustaan hartaasti rukoilevan ja Jumalalta anovan, että hänet otettaisiin pois paraassa loistossaan, ennenkuin hän tulisi tarpeettomaksi ja kykenemättömäksi.
Ensin vuosi kuuntelijalta kyyneleitä tulvimalla, mutta sitte täytti hänen mielensä itsekäs ilo, salainen riemu, voiton tunne siitä, että hänen oma pikku kohtalonsa oli kuninkaan suuren kohtalon kaltainen. Lapsellisissa ajatuksissa, että samoja tavuja oli hänen nimessään kuin kuninkaankin, vaipui hän vihdoin unen helmaan.
Mutta paashi näki pahaa unta, sillä hän uneksi omantuntonsa kanssa. Tuomitsevissa näyissä, jotka hänen unisilmiensä eteen aukesivat, tapahtui välistä niin, että kuningas, saatuaan hänet ilmi, laittoi säihkyvin silmäyksin ja nuhtelevin viittauksin hänet pois luotaan; milloin taas ahdisteli kuningatar häntä luudanvarrella ja semmoisilla haukkumasanoilla, joita se sivistynyt rouva ei tosielämässä käyttänyt, tuskinpa niitä lienee edes tuntenutkaan.
Kerran uneksi paashi, että hänen rautiotammansa pilttoutui ja lennätti häntä vihaisen-näköisen iltaruskon kultaamassa autiossa seudussa rotkoa kohti ja kuningas ratsasti hänen jäljessänsä, vaan hän pelastajansa ja takaa-ajajansa silmäin edessä pudota tuiskahti hirveään syvyyteen, jossa häntä ympäröi helvetillinen nauru.
III.
Leubelfing heräsi kauhusta huutaen. Aamu koitti ja paashin tullessa kuninkaan huoneesen oli Kustaa, maattuansa rauhallisesti ja virvoittavasti yht'mittaa koko yön, tyytyväisimmällä ja ystävällisimmällä mielellä. Kuningattarelta tuli juuri kirje, mutta siinä ei ollut mitään tärkeätä, joll'ei juuri jälkikirjoitus, jossa hän pyysi puolisoansa valvomaan oikeutta eräässä asiassa ja hädässä, joka hyvin likeisesti koski avuliasta rouvaa.
Lauenburgin herttua, siveetön mies, oli tuskin pari kuukautta sitte valtiollisista syistä nainut yhden lukemattomista kuningattaren serkuista ja nyt saattoi aikaan yleistä pahennusta siten, että kyllästyneenä vaimonsa vaaleaan tukkaan ja tumman-sinisiin silmiin lyhensi lempiviikkonsa ja riensi takaisin ruotsalaiseen leiriin ja siellä piti luonansa nuorta flavonilaista tyttö-lepakkoa. Sen oli hän oikeana ryövärinä riistänyt maantiellä friedlantilaisen saattojoukon käsistä.
Nyt kuningatar pyysi puolisoansa nopeasti lopettamaan moista kopeaa aviorikosta; sillä Lauenburgin herttua, karttaen vaan kuninkaan silmiä, säätyveljiensä keskuudessa julkisesti ylpeili kauniista saaliistaan ja rohkeni harjoittaa semmoista syntiä ja häpeää, kun muka oli valtakunnan-ruhtinas.
Kustaa Aadolf katsoi asian selväksi velvollisuudekseen ja käski vaan lyhyesti, että flavonilaistyttö — hänen nimensä oli Korinna — oli otettava kiinni ja tuotava hänen eteensä kello kahdeksan aikaan, jolloin hän luuli ehtivänsä takaisin lyhyeltä tarkastelumatkaltaan. Ollen ankara, vaan samalla inhimillisen-sävyisä, luuli hän, tuntien tuon Lauenburgin herttuan ja siis tietäen tytössä olevan vähempi puoli syytä, voivansa neuvoilla vaikuttaa häneen ja aikoi sitte lähettää hänet takaisin isälleen Wallensteinin leiriin.