Niin leikitteli leijona koirasen ja myöskin koiranen leijonan kanssa. Ja ikäänkuin oikullinen ja turmiollinen kohtalo olisi tahallansa koettanut mitä sydämmellisimmin liittää rakastavaan lapseen hänen jumaloitua sankariansa, näytellen häntä lapselle aina uudelta puolelta ja syvimpienkin tunteiden kannalta — antoi se paashin myöskin päästä osalliseksi herransa katkerimmasta murheesta, mitä olla voi, isän sydämmen surusta.
Kuningas luetti Leubelfingillä, johon hän muuten ehdottomasti luotti, kirjeet, joita hänen pikku tyttärensä hovimestarinna säännöllisesti lähetteli Tukholmasta, ja paashipa niihin enimmäkseen sai kirjoittaa vastauksetkin. Hovimestarinnan kirjaimet olivat oikeata töherrystä ja muuten harvaan piirrettyjä, niin että Kustaa useimmiten ihan katsomatta työnsi hänen laveat kertomuksensa paashin eteen, jonka sukkelat silmät ja huulet yhtä ripeästi kiitivät pitkin sivuja kuin hänen nuoret jalkansa kiertoportaiden lukemattomia rappuja.
Eräänä päivänä huomaa Leubelfing kirjekuoren nurkassa suuren E-kirjaimen jota siihen aikaan käytettiin hyvin tärkeiden ja salaisten kirjoitusten merkkinä, että kirjeen saaja ne itse avaisi ja lukisi. Paashin-ominaisuudet, rohkeus ja uteliaisuus, voittivat. Leubelfing rikkoi sinetin ja ihmeellinen tapaus tuli ilmi. Hovimestarinna oli — kuninkaan itsensä tekemän oppisuunnitelman mukaan, jossa oli myöskin määrätty vierasten kielien aikaisin lukeminen — katsonut jo olevan ajan käsissä hankkia Italian kielen opettaja. Tarkoin toimitettu valikoiminen näytti onnistuneen. Nuoressa miehessä, eräässä synnyltään ylhäisessä ruotsalaisessa, joka oli pitkillä matkoilllaan paljon oppinut maailmassa, näyttivät kaikki ruumiilliset ja henkiset hyvät puolet olevan yhtyneinä: jalo, solakka vartalo, miellyttävä muoto, sievästi-kaareva otsa, sovelias käytös, vakava siveydentunne, opetuskyky ilman liikaa, synkkää kovuutta ja joutavaa turhantarkkuutta, aatelinen kunniantunto, kristillinen nöyryys ja — mikä oli pääasia — oikea luterilaisuus, joka, kuten hän itse tunnusti, hänessä oli itsenäiseksi ja horjumattomaksi vakuutukseksi muuttunut vasta uusiaikaisessa Babylonissa, Roomassa, kun itse näki kaikki heidän kauhistuttavat vääryytensä. Ymmärtäväinen hovimestarinna kertoi joka kirjeessä, miten suuresti se nuorukainen häntä miellytti. Nuori prinsessakin oppi ripeästi semmoisen opettajan johdolla, kun kerran pääsi alkuun. Sitte tapasi hovimestarinna eräänä päivänä hyväoppisen ja mielikuvitukseltaan vilkkaan Kristiinan nurkassa polvillaan hiljaksensa rukoillen päästelemässä sormiensa lävitse hyvänhajuisesta setripuusta tehtyjä rukousnauhan nappuloita, joita hän tuon-tuostakin haisteli pikku sieramillaan. "Minä löin hämmästyksestä käteni yhteen ja tulin valkoiseksi kuin kuvapatsas", kirjoitti kunnon hovimestarinna, ja lauseen lopussa oli viisi huutomerkkiä.
Kustaa Aadolf myöskin kalveni; hän oikein peljästyi ja hänen sinisilmänsä katsoa tuijottivat tulevaisuuteen. Hän tunsi jesuiittain seuran.
Jesuiitta oli viety vankeuteen ja Ruotsin ankaran lain mukaan oli hänen kärsittävä hengenrangaistus, joll'ei kuningas tahtonut oikeuden sijasta käyttää armoa.
Mutta hän käski paashiansa heti kirjoittamaan hovimestarinnalle: ett'ei tytöstä ole paljoa puhumista, koska asiaa oli katsottava vaan paljaaksi lapsellisuudeksi; jesuiitta sitä vastoin on kenenkään tietämättä toimitettava rajan yli, "sillä" — niin kuuluivat hänen sanansa — "minä en tahdo tehdä marttiiroita. Soaistunut nuorukainen mestauttakoon itsensä väärine ominetuntoineen, miten mielensä tekee, päästäkseen verentodistajain purppurapilveen, ja menköön taivasta kohti salaisine pahoine haluineen, jolla koetti saattaa turmioon lapseni herkkäoppista mieltä."
Mutta moneen päivään ei tuo "onnettomuus ja rikos", joksi hän sanoi lapsensa sielun viekoittelemista, suonut hänelle rauhaa; monesti hän suositun paashinsa näkyvissä sivutse puolen-yön, aina lamppunsa sammumiseen asti, käveli levottomasti edestakaisin ja paremmin itsekseen kuin paashinsa kanssa puhellen kiivastui noiden hurskasten isäin valheista, viisastelemisista ja valepukimista. Sill'aikaa puolihämärässä istuva paashi kauhuissaan ja peloissaan löi sykkivää nuorta rintaansa: ja lausui hiljaa itsekseen ikävät sanat: "olethan sinäkin pettäjä, viisastelija, valepukuun piiloutunut!"
Noista yöllisistä hetkistä asti oli paashi sanomattomasti, melkein hulluuteen asti, levoton valepuvustaan ja sukupuolisuudestaan. Voihan mitättöminkin seikka saattaa hänet ilmi. Sitä häpeätä karttaakseen päätti onneton kyllä kymmenestikin satuloida joka iltahämärässä tai varahin aamulla hevosensa ja ratsastaa pois maailman ääriin saakka, ja kymmenesti hänet aina pidätti kuninkaan viaton hyväily, hän kun ei aavistanut naista suosivansa.
Keveäksi muuttui kumminkin paashin mieli ruudin savussa. Silloin säkenöivät hänen silmänsä ja iloisesti ratsasti hän kuolettavaa kuulaa vastaan, jota hän uhkamielisesti vaati surullista unelmaansa lopettamaan. Ja jos kuningas sitte iltahetkinä ystävällisen kotihuoneen valossa kuuli paashiltansa jonkin tyhmyyden tai tietämättömyyden, sai hänet kiinni päästä ja suoravaisesti nauraen pöyrrytteli hänen kähärää tukkaansa, sanoi paashi, sydämmellisestä ilosta ja pelosta vavisten: "Ei se enää toiste tapahdu!"
Niin hän viivyskeli ja nautti suloisinta elämää kuoleman ovella.