Eräänä päivänä tahtoi kuningas lahjoittaa Kristiinalleen ensimäisen sinettisormuksen. Sen jalokiveen olisi tavan mukaan ollut piirrettävä mielisana, kuten sitä sanottiin, joka — erotuksena peritystä vaakunalauseesta — olisi osoittanut jotakin sinetin omistajan personallista ominaisuutta, hänen päänsä keksintöä tai sydämmensä toivetta, oikein lyhyesti, niinkuin esim. nuoren Kaarle V:nen vallanhimoinen nondum (ei vielä, nim. kylliksi). Kustaa olisi kyllä keksinyt lapselleen tuommoisen mielisanan, mutta tavan vaatimuksesta tuli sen olla latinaa, Italiaa tai Ranskan kieltä.
Niinpä hän, syvälle kumartuneena nelitaitteisen nidoksen yli, jossa oli tuhansittain kaikkien kuuluisain ja sukkelapuheisten henkilöiden tunnussanoja, etsi kirkkailla, vaan lyhytnäköisillä silmillään semmoista, joka hänen mielestään olisi hyvin soveltunut lahjaksi vasta seitsenvuotiaalle, mutta ikäisekseen hyvin edistyneelle Kristiinalle. Hän laski leikkiä noista lakonisista sanoista, jotka keksijäinsä — enimmäkseen historiallisten henkilöiden — olemusta monesti ihan oikein, jopa sattuvastikin kuvasivat, vaan monesti ihmisten itsekkäisyyden ja kerskailemisen tähden, olivat täydellistä ivaa.
Silloin hieno sormi mustine varjoineen näytti valkoisella lehdellä erästä mielilausetta, jonka tekijä oli tuntematon. Näyttäjä oli kuninkaan olkapään yli tirkistävä paashi, mutta lauselma kuului: Courte et bonne (lyhyt ja hyvä)! Se on: jos minun on valittava elämäni, niin olkoon se lyhyt ja nautintorikas!
Kuningas luki sen, mietti vähäsen, pudisti tyytymättömästi päätään ja tarttui olkansa ylitse paashinsa kaunismuotoiseen korvalehteen. Sitte painoi hän Leubelfingin takaisin jakkaralleen, pitääksensä hänelle pienen saarnan.
"Gust Leubelfing", alkoi hän opettavaisen-miellyttävästi, pää taapäin aluseensa painuneena, niin että täyteläinen leuka kullankarvaisine partoineen oli vähää ulompana ja silmät puoliummessa säteillen katselivat kuuntelevan paashin ylöspäin kohonnutta muotoa. "Gust Leubelfing, poikani! Luullakseni on tuon lauselman keksinyt joku maailman lapsi, joku 'epikurolainen', joiksi Luterus semmoisia sanoo. Meidän elämämme on Jumalan oma. Niinpä ei meidän sovi toivoa sitä lyhyeksi eikä pitkäksi, vaan ottaa vastaan semmoisena, kuin se meille annetaan. Ja hyväkö? Niin hyvä kyllä, se on: suoranainen ja oikea. Mutta ei iloa ja pauhua, niinkuin tuo ranskalainen lauselma epäilemättä tarkoittaa. Vai kuinka sinä olet sen käsittänyt, rakas poikani?"
Leubelfing vastasi ensin kainosti ja arasti, vaan joka sanaa lausuessaan muuttuen iloisemmaksi ja päättäväisemmäksi.
"Niin, armollinen herra: minä toivoisin elämäni kaikki ilot yhdeksi liekkikimpuksi ja yhden tunnin ajaksi, niin että himmeän koiton sijasta syntyisi lyhyt, mutta kirkkaasti-loistava onnen valo, joka sitte voisi sammua kuin välähtävä salama."
Hän vaikeni. Semmoiset mietteet, tuo "välähtävä salama", eivät näyttäneet miellyttävän kuningasta, vaikka se kuvaus kyllä oli silloisen vuosisadan mielilause. Hän rypisteli pilkallisesti sieviä huuliansa. Mutta vielä lausumattoman moitesanan pidätti paashi pääsemästä ääneen jatkamalla innokkaasti puhettaan:
"Näin minä juuri tahtoisin! Courte et bonne!" Sitte hän ikäänkuin äkisti heräsi ja virkkoi nöyrästi: "Rakas herra! Mahdollista kyllä, että minä käsitän lauseen väärin. Sen voi ehkä selittää monella lailla, niinkuin useammat muutkin tuossa kirjassa. Mutta yhden asian minä tiedän ja se on pelkkää totta: Jos sinut, rakas herra, se kuula, joka sinua tänäpänä hipasi" — paashi ei sanonut ajatustaan päähän asti — "Courte et bonne! olisi sanottu, sillä nuorukainen sinä olet ja samalla mies — ja sinun elämäsi on hyvä!"
Kuningas sulki silmänsä ja uupui väsyttävän päivätyönsä vaikutuksesta uneen, jota hän ensin vaan teeskenteli, ollaksensa muka kuulematta paashin imarrusta ja päästäksensä siihen vastaamasta.