Nyt kuningaskin, joka huoneen ovella oli kuullut koko tapauksen, alkoi oikein sydämmestään nauraa, nähdessään paashin vasemmalla kupeella riippuvan miekan ja oikeassa kädessä sormustimen.
"Mutta, Gust", sanoi hän sitte, "sinähän kiroilet kuin paavilainen tai pakana! Minä saan sinusta paljon kasvattamistyötä."
Todellakaan ei Kustaa Aadolf pitänyt kruunun kantamista minään ilona tai onnena. Kuinka olisi hän, joka — kumminkaan laiminlyömättä sotakuria kohteli inhimillisen-hyväntahtoisesti jokaista käskyläistään, yksin halvimpaakin, voinut toisin kohdella hyväntapaista sekä muodoltaan ja käytökseltään miellyttävää nuorukaista, joka aina eli hänen silmäinsä edessä, saamatta poistua hetkeksikään hänen sivultansa. Ei hän myöskään unhottanut, että juuri tämä nuori nyrnbergiläinen oli noissa suurissa pidoissa huudollaan tervehtinyt häntä "Saksan kuninkaaksi", ja hän kuvitteli mielessään, että voisihan se huuto olla jonkinlainen ennustus, jos hänen sankarillinen retkensä päättyisi mainehikkaasti.
Hellää ja hurjaa, autuaallista ja tuskallista satuelämää oli paashi nyt jo sankarinsa seurassa kokenut, mitään epäilemättömän kuninkaan ollenkaan aavistamatta tuota ikäänkuin varkain omistettua onnea. Huumaavat olivat nuo hetket, jotka nyt alkoivat juuri kahdeksannentoista alaikäisyysvuoden täytyttyä ja lopettivat sen ajan, kuin aurinko hämärän! Vuorottain ja sekaisin suloisia ja ylpeitä tunteita, tuskallista pelkoa, salattua autuutta, valtimoiden sykkimistä, kiireempää hengitystä niin paljo, kuin nuoreen sydämmeen vaan mahtui ja kevyt mieli voi nauttia kuolettavan kuulan aattona taikka häpeällisen ilmitulon pelossa!
Sinä iltana, jolloin kornetti esitti nyrnbergiläisen junkkerin August Leubelfingin kuninkaalle, oli Kustaa Aadolfilla ollut niin paljo tekemistä, että hän tuskin oli ehtinyt katsomaankaan uutta paashiansa. Ja sitte tavattiin paashi pahasta valeesta, muka pelkurimaisuudesta. Kuningas oli juuri nousemaisillaan ratsunsa selkään, lähteäkseen valmistamaan toista turhaa hyökkäystä Wallensteinin voittamatonta asemaa vastaan. Hän käski paashin tulla mukaan ja paashi hypähtikin arvelematta raution selkään, joka hänen eteensä talutettiin, sillä olihan hän nuoruudestaan asti perehtynyt satulaan ja sitä paitsi oli hänellä solakka, ritarillinen vartalo perintönä isältään, joka ennen muinoin oli ollut hurjin ratsastaja koko Ruotsin sotajoukossa. Kun kuningas, hetkisen kuluttua taaksensa katsahtaen, näki paashinsa lumivalkeaksi kalvenevan, niin eivät sitä vaikuttaneet raution tepastukset eikä satulaan tottumattomuus, vaan hän sattui näkemään, miten erästä kiinni saatua porttoa, selkä paljaana, piiskaten ajettiin pois ruotsalaisten leiristä, ja häntä tuo alaston näytelmä inhotti.
Joka päivä — sillä kuningas tavattomalla itsepäisyydellä lakkaamatta uudisteli kerran takaisin syöstyä rynnäkköä — ratsasti paashi vähääkään pelkäämättä hänen sivullansa. Joka hetkihän voi sattua, että paashin olisi korjattava kuolettavasti haavoitettu herransa taikka hän itse samassa tilassa huoahtaisi viimeisen hengähdyksensä Kustaan sylissä. Kun he, milloinkaan sen etemmä pääsemättä, ratsastivat takaisin, kuningas kasvoiltaan synkkänä, niin koki kuningas salailla suruansa, nuhdellen uutta kumppaniaan, että hänen jalkansa oli häipynyt jalustimesta tai että hän oli tarttunut kiinni hevosen harjaan. Taikka välistä päinvastoin moitti häntä uhkarohkeudesta, sanoen häntä casse-cou'ksi (huimapääksi), joka leirikielessä oli hyvin tavallinen nimitys.
Muuten hän ei kyllästynyt paashinsa opettamiseen, vaan jakeli hänelle hyviä, isällisiä neuvoja ja sopivassa tilassa aina vähän kristillisyyttäkin.
Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa viettää päätetyn päivätyön jälkeen ennen levolle rupeamista joku puolituntinen puhelemisella ja kaikenlaisilla joutavuuksilla, siten peittäen tahtonsa totutetulla lujuudella kaikki huolet unhotuksiin, ottaakseen ne päivän koittaessa jälleen paikoillensa. Sitä tapaa noudatti hän nytkin sitä tarkennin, kun turhat rynnäköt ja ihmishenkien menettäminen hämmensivät hänen sotasuunnitelmansa, loukkasivat hänen ylpeyttään ja toimittivat miettimistä hänen kristilliselle omalletunnolleen.
Noina myöhäisinä joutohetkinä istui hän mukavasti nojautuneena tuolissaan ja paashi Leubelfing jakkaralla vieressä. He leikkivät lautapeliä tai shakkia, ja lautapelissä paashi kyllä välistä voitti kuninkaansa. Taikka kertoeli kuningas, milloin oli erittäin ilomielellä, viattomia juttuja, joita hänen muistissaan olikin yllin-kyllin; esimerkiksi komeasta saarnasta, jonka hän hääretkellään oli kuullut Berlinin hovin kirkossa. Siinä oli kuvailtu elämää näyttämöksi, jossa muka ihmiset olivat näyttelijöinä, enkelit katselijoina ja esiripun-laskeva kuolema järjestelijänä. Taikka jutteli uskomattoman tapauksen, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa syntymisen jälkeen, ensin oli ilmoitettu se pojaksi ja miten hän itsekin oli jonkun aikaa samaa uskonut; taikka juhlista ja puvuista, eli, omituista kyllä, enimmäkseen semmoisista asioista, jotka yhtä paljon ja enemmänkin voivat huvittaa tyttöä kuin poikaa, ikäänkuin olisi petetty kuningas tietämättänsä tuntenut vaikutusta petoksesta, jonka paashi oli hänelle tehnyt, ja olisi samoin tietämättään nauttinut hyvänluontoisen nuorukaisen muotoisena kuuntelevan naisen salaista viehätystä.
Siitäpä joutui aina paashikin äkisti pelkoihinsa. Hän syvensi altti-äänensä ja teki joitakuita miehenkaltaisia liikkeitä. Mutta jokin selvä sana tai helposti ymmärrettävä liike kuninkaan puolelta sai pelkääväisen jälleen rauhoittumaan ja uskomaan, että Kustaa olikin saman erhetyksen vallassa kuin oman Kristiinansa synnyttyä. Niin pääsi paashi entiselleen huiman-vallattomaksi ja näytti jotakin niin uhkarohkeata kujetta, että sai moitteita ja kuritusta, kuten eräänkin kerran, kun hän, kuninkaan ylistellessä aviotansa ja kuningatartaan, rohkeasti kysäsi, minkänäköinen sitte kreivinna Ebba Brahe oikeastaan oli. Ebba oli ollut Kustaan nuoruuden lemmitty, vaan mennyt sitte, kun ei urhollisinta sankaria saanut, vaimoksi De la Gardielle, urhollisimmalle jälkeen paraalle urholle; hänellä oli musta tukka, mustat silmät ja teräväpiirteinen muoto. Mutta sitä ei utelias paashi kuullut, sillä noiden tietojen sijasta sai hän kuninkaan kämmenestä jotenkin kovan iskun vasten suutansa, jonka pielistä Kustaa oli näkevinään vallatonta naurua.