"Herttua on", vastusteli tyttö, "kaikkein ylhäisintä ja jalointa sukua, mutta kuningas on syntyisin halvoista ruotsalaisista talonpojista." Hänen ystävänsä Lauenburgin herttua lienee hänelle kertonut tarinan, joka oli saanut alkunsa Kustaa Vaasan talonpoikaispuvusta.
Leubelfing hypähti ylös pahastuneena, astui kopean-suorana Korinnan luo, seisattui ihan hänen eteensä ja kysyi ankarasti: "Mitä loruja?"
Korinna oli myöskin peloissaan noussut ylös, mutta hänen näkönsä muuttui äkisti ja hän kiersi kätensä paashin kaulaan.
"Hyvä herra! Kaunis herra! Auttakaa minua! Teidän pitää auttaa minua!
Minä rakastan Lauenburgia enkä luovu hänestä! En koskaan!"
Niin rukoili ja pyysi hän suudellen, hyväillen ja syleillen paashia, mutta sitte väistyi hän sanomattoman hämmästyneenä askeleen taapäin ja mitä kummallisin nauru vääristi hänen suunsa sanomattoman ivalliseksi.
Paashi kalveni ja peljästyi.
"Hyvä sisar", kuiskasi Korinna viekkaasti katsoen, "jospa tahtoisit vaikutustasi —"
Silloin Leubelfing vasemmalla kädellään kovasti tarttui Korinnan käsivarteen, painoi hänet polvilleen ja ojensi nopeasti siepatun pistoolinsa piipun kohti Korinnan pikku pään ohimoa.
"Ammu vaan!" huusi Korinna melkein mielipuolen tavalla, "tulkoon loppu sekä ilosta että kurjuudesta!" Kumminkin kartteli hän mitä notkeimmilla ja pelkääväisimmillä pään liikkeillä murha-aseen suuta.
Nyt asetti Leubelfing kylmän pistoolinsuun ihan hänen otsallensa ja sanoi kalman-kalpeana, vaan tyynenä: