"Kuningas ei sitä lainkaan tiedä, ei kuolemakseni."
Epäileväinen hymy vaan oli vastausta.
"Kuningas ei sitä tiedä", jatkoi paashi, "ja sinä vannot minulle tämän ristin kautta" — hän oli temmaissut sen kultavitjoista Korinnan kaulasta — "keltä olet saanut tämän? äidiltäsi, niinkö sanot? — sinä vannot tämän ristin kautta, ett'et sinäkään sitä tiedä, taikka minä muuten ammun!"
Mutta paashi antoi aseensa vaipua, sillä hän kuuli ratsujen töminää, sotilastervehdyksen kolinaa ja kuninkaan raskaita askelia portailla. Vielä kerran katsahti paashi polviltansa nousevaan Korinnaan; rukoilevainen oli se katse, niin että siitä voi lukea sanat, joita hän ei koskaan olisi ääneen lausunut: "Ole armelias! Minä olen sinun vallassasi! Älä ilmase minua! sillä minä rakastan kuningasta!"
Kuningas astui sisään toisena miehenä kuin pari tuntia sitte lähtiessään: ankara kuin Israelin tuomari, täynnä pyhää suuttumusta, liekitsevää vihaa kuin Raamatun sankari, jonka täytyy poistaa taivaan kostoa vaativa vääryys, ett'ei koko kansa hukkuisi.
Hänen oli täytynyt olla näkemässä inhottavaa tapausta: miten saksalaiset ylimykset saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaisten talonpoikain joukkoa, joka pakeni Wallensteinin jaloista Ruotsin leirin turviin.
Herrat olivat eräässä teltassa juoneet, heitelleet kuutiota ja lyöneet korttia aamunkoittoon asti. Eräs rehellisyydeltään epäiltävä kumppani, joka piti pelipankkia, vei kaikki heidän rahansa. Petturi oli aatelismies, jonka tähden he lyhyen riidan jälkeen päästivät hänet rauhassa menemään; mutta sen sijaan, suutuksissaan ja unipäissään palatessaan telttoihinsa, hyökkäsivät he tavaravaunujen kimppuun, jotka eräällä leirin kadulla rauhassa odottelivat. Lauenburgin herttua, joka ohi ratsastaessaan oli katsahtanut telttaansa ja nähnyt pesänsä tyhjäksi sekä heti arvannut epäillä kuningasta, ajaa lennätti heidän jäljestänsä ja yllytti heidän saaliinhimoisia mieliään tekoon, jonka tiesi kovasti katkeroittavan Kustaa Aadolfin sydäntä, kun saisi sen kuulla.
Mutta sattuikin niin, että kuningas omin silmin näki tuon rikoksen. Keskelle meteliä — kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, ratsuja pistettiin kuoliaaksi taikka ryöstettiin, turvattomia rääkättiin, vastustelijoita haavoitettiin — siihen meteliin ratsasti kuningas, jonka eteen onnettomat toivat rukouksensa, kirouksensa ja sadatuksensa ihan kuin Jumalan valtaistuimen eteen.
Kuningas hillitsi mielensä ja suuttumuksensa. Ensin käski hän pitää huolta pahoin-kohdelluista pakolaisista, sitte määräsi, että koko aateliston oli tuleminen hänen luoksensa kello yhdeksän. Palatessaan kotiinsa pysähtyi hän teloittajan teltalle, käski hänen pukeutua punaiseen vaippaansa ja seurata vähän matkan päässä jäljestä.
Semmoisella mielellä oli Kustaa-kuningas huomatessaan Lauenburgin herttuan jalkavaimon. Hän tarkasteli tyttöä, jonka raakamainen kauneus häntä ei miellyttänyt eikä myöskään heleä puku soveltunut hänen kirkkaille silmilleen.