— Siis hänen mustepulloonsa, sillä kirjailijanaisten sydän on täynnä mustetta, ivaili Florensilainen. — Mutta uskotkos, kansien, — ja Guicciardin nipisti häntä kovasti käsivarresta, — että aikeemme riistää unen muiltakin kuin pyhältä isältä. Minäkään en ole viikon ajalla niin silmääni ummistanut. Alituiseen täytyy tuumiskella mitä Pescara tekee. Hänen suuttumukseensa keisaria kohtaan en luota hituistakaan: he voivat sotia koska tahansa. Yhtä vähän vaimon vaikutusvaltaan. Vaimo saanee tosin ilmoittaa Pescaralle paavin asian, mutta hänen pyynnöilleen ei mies kallista korvaansa. Vaan enpä luota myös hänen vasalliuskollisuuteensa. Pescara ei ole mikään Cid Campeador tai miksi ne espanjalaiset sanovatkaan noita lojaaleja sankareitaan, hän on liiaksi Italian ja aikansa lapsi. Pescara uskoo vain voimaan ja suurten yksilöiden ainoaan velvollisuuteen saavuttaa korkein kasvunsa kaikilla ajan tarjoomilla keinoilla ja tehtävissä. Sellainen hän on ja sellaisena aiheeseemme sopiva. Varmaan hän on meidän ja me hänen saaliinsa. Ja kumminkin… naura vain, Morone… minä aavistelen pahoja, vainuan jotain salaista tai salassa pidettyä, oleellista tai satunnaista, ruumiillista tai sielullista hänen rinnassaan, lyhyesti sanoen, jotain aavistamatonta estettä, joka nostaa tien pystyyn edessämme ja näyttää tarkat laskelmamme vääriksi.
— Mutta jos, sanoi Morone mietiskellen, hän kerran on sellainen miksi luulet ja kun tunnemme määräävät olosuhteet, niin mistä hiidestä sitten ilmestyisi se onneton este?
— Enpä tiedä! Mutta tällä Pescaralla kuuluu olevan se mainio temppunsa, että antaa ryntäävän vihollisen kiivetä kaikille kukkuloille, jonka jälkeen hän valtaa rautakirnuillaan viimeisen ja luo vihollisia vastaan tuhoisan vallin. Jospa nyt hänen sisimmässään nousisi sellainen valli meitä vastaan juuri silloin kun luulemme voittaneemme hänen sielunsa? Mutta pois pelottelut, jotka eivät liene muuta kuin painostavaa ukonilman hellettä ja luonnollista levottomuutta ja epävarmuutta, mikä käy aina suurten ja vaarallisten yritysten edellä.
Salama leimahti ja Vatikani loisti häikäisevän valkeana ja näkyivät uuden rakennustaiteen kauniit suhteet. Ukkosen kumistessa pujahtivat miehet pilarikäytävän pylväiden varjoon, Guicciardin hämmästyneenä ja miettien mitä tuo enne merkitsisi ja kansleri taivaasta ja taivaan merkeistä välittämättä, sillä hän kuvitteli jo viruvansa Colonnan jalkain juuressa.
Innostuksensa hurmiossa oli Victoria kiiruhtanut Vatikanista pitkin eräitä sen monista portaista ja syrjäportin kautta ulos. Kantotuolin ja saattueen, joka turhaan odotteli häntä pääportilla, oli hän unohtanut ja kiiruhti nyt liehuvin vaattein ja enemmän kunnianhimoisen unelmansa kuin nousevan ukonilman kannustamana kohti palatsiaan Apostolin torille. Hän asteli ryöstettyine kruunuineen kuten ensimäinen Tullia [Rooman kuninkaan Servius Tulliuksen tytär, miehensä. Tarqviniuksen kanssa osallinen isänsä surmaamiseen], ei isänsä ruumiin, vaan kavalletun valtiouskollisuuden yli; sillä Fabritius Colonnan tytär ja Pescaran puoliso oli neapelilainen ja Kaarle Viidennen, Neapelin kuninkaan alamainen.
Paavin kruunausvehkeily oli aivan huumannut hänet. Tapa ja ympäristö, vuosisatain usko ja jälelle jääneet hurskauden ulkonaiset muodot saattoivat hänet pitämään kirkon päätä, vaikka tämä oli hyvinkin turmeltunut, jumalallisen tahdon ja korkeimman oikeuden tulkkina — ja mitenkäpä olisi itsetunto ja sitä vähemmin ylpeys puolison arvosta sallinut hänen epäillä paavin oikeutta laskea kruunu tuon kaikkein ansiokkaimman päähän? Sepä aiheutti, että Medicin julkea teko tuntui hänestä muuttaneista ajoista huolimatta jumaluuden ilmaukselta.
Nuori, seurueeton kuningatar oli kiiruhtanut Borgon läpi ja Enkelisillan yli ja kulki nyt ihmisvilinässä Oikokadulla, kuten sitä sanottiin. Väki väistyi kunnioittaen hänen tieltään eikä ihmetellyt lainkaan ylhäisen rouvan seurueetonta ja hätäistä käyntiä; jota kai ukonilman edellä nouseva myrsky kiiruhti. Mutta vähitellen tungoksen kasvaessa ahtaalla kadulla hiljensi hän askeleitaan, vaikka kaltainen taivaan kaista kadun yllä tuli yhä mustemmaksi ja uhkaavammaksi.
Silloin näki hän etäämpänä ihmisjoukossa ratsastavan seurueen. Kai saattoivat espanjalaisen lähetystön herrat audiensille Vatikaniin Lombardian kolmatta keisarillista sotapäällikköä, Leyvaa. Hän, entinen tallimestari ja kapakoitsijan ja piian poika, joka oli noussut arvossa orjamaisen kunnianhimonsa ja rautaisen tahtonsa kautta, oli vartaloltaan kömpelö ja naamaltaan kuin verikoira, sillä häneltä oli samalla miekan iskulla halaistu otsa, nenä ja huulet. Leyvan vieressä ratsasti valkea mantteli hartioillaan uljaalla andalusilaisella rotuhevosella ruskeatukkainen, tarmokkaan näköinen ylimys ja näyttipä kuin olisi hän tervehtinyt Victoriaa nöyrästi kumartaen, mutta hän olikin kunnioittanut vain kivistä pyhimyksen kuvaa erään kirkon kulmalla.
Liekö ollut syynä salamain räikeä valo tai noiden herrain vihamielinen ryhti kun he liikkuivat kaupungissa, jonka kolmekruunuisen hallitsijan tiesivät salaa pettäneen heidän kuninkaansa, tai ehkä Victorian kiihtynyt mielikuvitus, mutta hän näki ja tunsi miesten ja ratsujen kopeudessa, puuskaan koukistetuissa käsissä, halveksien ja kuin olan yli Romuluksen lapsiin heitetyissä katseissa, jopa kankeissa parranhuipuissakin vain ivaa ja loukkauksia, joita Espanjan nouseva maailmanvaltius alkaa jaella. Kauhu, inho ja lepytön viha heräsi roomattaren povessa näitä vieraita ryöväreitä ja korskeita seikkailijoita kohtaan, jotka raastoivat yhdeksi valtakunnaksi koko uuden ja vanhan maailman. Miksi oli nuori keisari samalla tämän häijyn kansan kuningas, kansan, jonka suonissa virtaili maurilaisveri ja joka oli mainelukeillaan myrkyttänyt Italian?
Ehkäpä olisi Victorian ikivanha sukuhenki, joka pitkät vuosisadat oli nähnyt parhaaksi palvella uskollisesti keisaria, kiinnittänyt hänen sydämensä muuten Kaarleen, mutta ei nyt, ei juuri tähän keisariin, vaikkei hän olisi ollutkaan espanjalainen. Hän ei voinut pitää minkään arvoisena tuota mitätöntä poikaa, jota ei ollut nähnyt, ja joka ei ollut käynyt Italiassa eikä halunnut sinne edes tullakaan.