Sitten hoiteli Victoria kuin omaa lastaan tuota ruumiiltaan sopusuhtaisesti kehittynyttä ja tulista poikaa, joka kallisarvoinen kastemyssy päässään oli perustanut hänen ja Pescaran avioliiton ja jonka vanhemmat olivat aikaisin kuolleet. Olisipa hän vain poikasena pysynyt! Kasvojen hempeyden haihtuessa hävisi myös hänen sielunsa rakastettavuus. Kaunis profiilinsa sai korppikotkan ilmeen ja yhä rajummiksi käyristyvät petolinnun piirteet ja hänessä heräävä kovasydämisyys teki hänet Victorialle vastenmieliseksi ja kartettavaksi. Pescara oli sitten vienyt pojan sotaan ja yksinomaan jumaloimansa päällikön koulussa oli hänestä kasvanut uhkapää soturi, joka Pavian taistelussa alotti voiton lyömällä Parkmanerin, mutta myös tunnoton, julma ihminen, joka viime vuonna, kiireisellä peräytymismatkalla Provencesta, antoi silmäänsä räpäyttämättä sytyttää tuleen ja polttaa poroksi talon, minkä kellariin parvi hänen miehiään oli jäänyt juopottelemaan myöhästyen paluumatkalta.
Mutta vielä pahemmasta oli Victorian nyt häntä toruttava, niin konnamaisesta työstä, että Victorian naiselliset tunteet olivat aivan kuohuksissa. Nuori mies oli saava kuulla kunniansa astuessaan ensi kertaa tämän tuoreimman rikoksensa jälkeen Victorian eteen. Victoria tiedusteli, tuliko hän Pescaran luota ja mitä hänellä oli asiaa. Del Guasto vastasi, että hänet oli lähetetty noutamaan herratarta Novaraan. Hän sanoi tietävänsä, ettei hän herratarta miellyttänyt, vaan ei ollut voinut kieltäytyä sotapäällikön vaatimasta tehtävästä, minkä markiisi uskoi vain varmimman soturin suoritettavaksi. Teiden virkkoi Del Guasto olevan nykyjään yhtä epävarmani kuin ajan tapahtumainkin ja lausui olevansa pahoitettu kehoittamaan markiisitarta valmistautumaan matkalle varhain huomenaamuna ja kehui hehkuvansa halusta palata jälleen leiriin, missä joka hetki odotetaan sotaa, joten hän ei voi viipyä sieltä kauan poissa. Milano, Venetsia ja hänen pyhyytensä vakuuttavat kilpaa rauhaa: siis tulee sota. — Tämän olemme jo kauan tienneet. Liittolaisilta puuttui vain suotuisa hetki. Mutta. — Del Guasto astui hieman taapäin — jotain toista, uutta, jotain tavatonta sain kuulla matkallani Keski-Italiassa enkä tarvinnut edes kuunnella. Kaupungeissa ja majataloissa kohisi se selkeästi kuin suihkukaivot toreilla. Totta on, että liikuin valenimellä ja palvelija muassani. — Hän vaikeni vähän ja katseli Victoriaan tarkoin, palavin silmin kuten seuraten jonkin jännittävän metsästyksen kulkua tai vaaniskellen hiiviskelevää vakoilijaa.
— Puhukaa, Don Juan, kuiskasi Victoria.
— Teille, madonna, joka palaatte Vatikanista, ei liene mikään salattua ja eihän tämä ole edes salaisuus, vaan kuten sanoin, julkista kuiskailua, kateeniloista, kostonhimoista naurun hihitystä, italialaisten vaivoin pidätettyä riemua, yleistä isänmaallista puhetta ja kerskumista, josta minun täytyy kaikella kiiruulla ilmoittaa sotapäällikölle. Sillä hän ei tiedä asiasta vielä mitään. Niin luulen, lisäsi hän ilkeästi.
Victoria kalpeni. — Mitä kuiskaillaan? kysyi hän ahdistuksissaan. —
Kenestä? Eihän vain Pescarasta?
— Juuri hänestä. Kaikkialla. — Del Guasto puhui hiljemmin. — Kerrotaan että sotapäällikkö luopuu keisarista ja hieroo sopimuksia hänen pyhyytensä ja Italian valtioiden kanssa.
Victoria säpsähti nuorukaisen hehkuvan aistillista kasvojen ilmettä. —
Entä Pescara…? virkkoi hän käsittämättömästi.
— Kadehdin päällikköäni! haaveksi Don Juan. — Sellaiset kapinat ja nautinnot! Italia heittäytyy hänen turviinsa, hän sitä mairittelee, sen kukistaa ja hylkää… oi, hän leikkii kuin kissa hiirellä! — Ja Del Guasto teki kädellään sieppaavan liikkeen.
Victoria suuttui hillittömästi. — Ilkiö, huusi hän, olenko kysynyt sinulta mitä Pescara tekee? Luuletko sinä voivasi sen tietää? Olenko antanut sinulle luvan tulkita häntä!… Kuin kissa hiirellä… inhoittavaa! Siten leikit sinä Julialla, kunniaton!
Mainittu Julia oli ylhäistä novaralaista sukua ja oppineen mestari Numa Datin pojantytär, lääkärin, joka oli parantanut Pescaran peitsenhaavan. Del Guasto oli asunut lääkärin talossa, vietellyt tyttösen ja muuttanut sitten pois. Hyljätty pakeni häpeänsä tuskassa Novarasta iso-isänsä rehellisten kasvojen edestä kauas Roomaan ja meni luostariin ja hän oli polvillaan rukoillut mahtavaa Colonnaa, että tämä armahtaisi häntä ja pelastaisi hänen kunniansa.