Victorian mainitessa sanan "kunniaton" puraisi Del Guasto rajusti huultaan. — Vaietkaa, rouvani, virkkoi hän. — Punnitkaa sanojanne. En ole kunniaton nyt, vaan olisin sitä, ellen olisi hyljännyt Juliaa. En puhu Avalosien ja Datien sukuverten eroavaisuudesta, vaan yksinomaan siitä, ettei minulle enemmän kuin muillekaan kunnon miehille kelpaa morsiameksi langennut, vaan puhdas nainen.
Victorian hellä sydän kiehahti. — Sinähän itse viettelit tuon onnettoman hyväilyilläsi, vakuutuksillasi, ehkäpä pyhillä lupauksilla ja valoillakin! Sen sinä teit! Väitätkö valheeksi?
Del Guasto vastasi: — En. Mutta se tapaus oli sotaoikeuden tuomiota, sillä vaino vallitsee miehen tahdon ja naisen viattomuuden välillä. Minä viettelin häntä. Miksi ei hän vastustanut? Miksi antautui? Minkä tähden syytätte minua siitä, että hän oli heikko ja että häntä nyt halveksin ja katson ylön?
Rajaton inho väristi Victoriaa. — Ilkiö! voihki hän.
— Madonna, lyhensi nuori mies keskustelun. — Tämä on kiusallinen puheen aihe ja Te tuotatte sanoillanne minulle tuskaa. Esitän siis Teille tuomioistuimen. Kun saavumme Novaraan, käymme sotapäällikön eteen ja Te nostatte kanteen minua vastaan. Minä puolustan itseäni ja sotapäällikkö, joka tuntee maailman ja sen järjestyksen, vannaan minut vapauttaa. Nyt lähden luotanne. Minun täytyy vielä palkata väkeä, sillä en voi olla näinä levottomina aikoina varma matkanne turvallisuudesta ilman vankkaa vartiostoa. — Hän kumarsi ja lähti pää pystyssä.
Victoria kääntyi hänestä vihoissaan ja meni vastapäisestä ovesta ulos. Raikasta ilmaa kaivaten laskeutui hän alas puistoon. Päivän viimeisten säteiden loistaessa kulki hän palatsin taa korkeiden muurien ympäröimään sopukkaan, joka kasvoi täynnä laakereja ja myrttejä ja jota sadepisarat raikastivat. Hän meni puistikon päähän huvimajaan.
Oli vielä siksi valoisaa, että hän vaivoin saattoi eroittaa kirjaimet uudesta testamentista, minkä hän ohimennen oli ottanut kirjastosta ja jota tutkimaan hän nyt asettui nojaten palavaa otsaansa ristiin pantuihin käsiinsä. Julian ja Pescaran vielä vaikeampaa kohtaloa ajatellen liukuivat hänen katseensa sameina pitkin sivuja ja täysin povin hengitti hän tuoretta ilmaa. Hetken päästä huomasi hän mitä hän luki: Herran kolmasti yritettyä kiusausta korvessa. Hän luki enemmän sielullaan kuin silmillään tuota kertomusta, jonka hän jo lapsuudestaan muisti ulkoa.
Hän näki pahanhengen tulevan vapahtajan luo, joka torjui kiusaajan sofismeja uskollisuuden ja kuuliaisuuden yksinkertaisilla sanoilla. Kun kiusaaja teki yrityksiään yhä kiukkuisemmin, osoitti ihmisen poika kylessään tulevan keihään haavan paikkaa… Samassa muuttui valkea puku kirkkaaksi haarniskaksi ja rauhaa tarjoava oikea käsi pukeutui panssariin. Nyt painoi Pescara kätensä haavalleen, joka sormien välitse kuulsi ja kiusaaja esiintyi pitkässä, mustassa juristin takissa ja ilveili kuin silmänkääntäjä. Tämän oli Colonna näkevillään avoimen raamatun lehdiltä. Mielikuvituksissa leikittelyistä tuskastuneena karkoitti hän ne sielustaan ja katsahti ylös.
— Kuka olet, mitä sinä tahdot? huudahti hän hämmästyneenä ja hänen edessään seisova tumma olento vastasi: — Olen Girolamo Morone, haluaisin jutella Victoria Colonnan kanssa. — Victoria muisti nyt, että paavi oli esitellyt tuon miehen hänelle tänään ja huomasi myös palvelijansa, joka oli saattanut vieraan sisään. Palvelija sytytti tulen lamppuun, joka riippui katossa herrattaren kohdalla, toi ripeästi kanslerille jakkaran ja poistui samalla kun markiisitar kirkastuvassa valossa alkoi voida tarkastaa öisen vieraansa rumia, mutta voimakkaita kasvoja, jotka häntä melkein miellyttivät.
— Kovin myöhäänpä tulette luokseni, virkkoi Victoria. — Mutta Teillä on kai miehelleni asiaa, jonka voitte kauttani suorittaa. Matkustan hänen luokseen huomenna varhain.