— Itse aion käydä pian Pescaran luona, vastasi Morone, enkä puhu nyt kanssanne hänestä, vaan yksinomaan Victoria Colonnasta, jota minä ja koko Italia kunnioitamme, ja ihailemme, mutta jolle minä olen pahastunut ja jota nyt aion syyttää.
Mikä oikeuttaa Teidät noin minulle puhumaan? aikoi markiisitar kysyä, vaan virkkoikin oitis herttaisesti: — Minkätähden aiotte minua syyttää? Mikä on rikokseni, Morone?
— Se että kätkette kirkkaat ja ihastuttavat kasvonne näytelmäin ja kirjain joukkoon ja elätte varjojen ja satuolentojen mailla. Että ensimäistä Cesaria inhotte ja viimeistä hellitte, että Troian kohtaloa surette ja oman kansanne unohdatte, että Prometheuksen siteitä itkette eivätkä Italian kahleet tuota Teille huolta. Kolme naista on Italian kahlinnut!
— Mitkä kolme? kysyi Victoria.
— Ensimäinen oli Beatrix Este. Kun Mauri, hänen ijäkäs puolisonsa, painoi hänen upeille huulilleen suudelman, kuiski nainen, että diademi sopisi hänen kellerville palmikoilleen; viisaan Maurin pauloivat nuo kellervät kiharat ja hän myrkytti veljensä pojan, Milanon perijän.
— Sitä kyytä!
— Surmatun kivuloisella pojalla oli ylpeä ja tulinen vaimo, Aragonian Isabella, joka vihasi leppymättömästi Beatrixiä ja tahtoi nuorilla, väkevillä käsillään nostaa puolisonsa, kuihtuvan pojan, tältä vääryydellä riistetylle valtaistuimelle; vaimo vannotti ja vaati isäänsä, Neapelin kuningasta, kunnes tämä alkoi Mauria uhkailla.
— Onneton nainen!
— Mauri ei ollut millänsäkään niin kauan kuin Florensin hallitsija, nuori Medici oli hänen puolellaan. Mutta tämäpä olikin lelu vaimonsa, korskean Alfonsine Orsinin käsissä ja vaimo sai aikaan sen, että houkkio mies rikkoi ystävyytensä ja liittolaisuutensa Maurin kanssa. Silloin kutsui Mauri avukseen muukalaiset.
— Kurja!