Oven vasemmalla puolen piti Bakkus kemuja mytologisine palvelijoineen ja oikealle puolen oli keveä, mutta ajattelematon käsi maallistuttanut pyhän tapauksen aina huikentelevaisuuteen asti kuvaten ruokkimisen korvessa. Ylhäällä kunnaalla istui jumalainen isäntä pienoiskoossa ja tuskin näkyvänä, jota vastoin etualan valtasi iloinen seurue, mikä puvuiltaan ja eleiltään muistutti suuresti lombardilaista elonkorjuuväkeä ja ilmaisi naurettaviin saakka kaikki mainion ruokahalun ilmeet.
Kanslerin tarkatessa mitä hallitsijansa katsoi, pisti herttuan silmään erityisesti kiemaileva tyttö, joka kori käsivarrellaan — kai ylijääneiden murusten, kokoamista varten — antautui vieressään lepäävän nuorukaisen syleiltäväksi ja salli tämän työntää hohtavan valkeiden hampaittensa väliin paahdettua kalaa. — Ainakaan tuo tuossa ei ole vielä nälissään, virkkoi kansleri kujeileva ilme silmissään.
Raukea hymy ilmestyi herttuankin hienoille huulille jälleen hävitäkseen. — Minkä tähden rakennamme linnoituksia? tuskaili hän alkaen taas puhua murheensa esineistä. — Se on huonosti tuottavaa ammattia. Suuri piirittäjä Pescara valloittaa varustukset tuossa tuokiossa ja sälyttää niskoilleni vielä sotakulut. Kuule Girolamo, — hän oikaisi hennon hoikkaa vartaloaan — jätä minut rauhaan salaisilta liitoiltasi ja sopimuksiltasi, sinä väsymätön vehkeilijä! Minä niistä viis! Sinä tuhoat lombardilaiseni ja minut, Jumalan vitsaus! Minä en tahdo vihoittaa keisaria, joka on lääninherrani. Ennen annan hänen pirullisten espanjalaistansa nylkeä itseni kuin uusien liittolaistani käyttää minua kilpenään minut pettääkseen! — Hän vaipui kuin kohtaloonsa alistuen tuoliinsa pujot polvet pystyssä ja huudahti epätoivoisesti: — Minä nain keisarin orpanan tai sisaren! Jäljestä sinä se asia kuntoon, jos olet hyvä valtiomies kuten luulet olevasi.
Kansleri purskahti nauruun.
— Naura vain, Girolamo, hyvä on sinun nauraa. Vaikka sinä kierit alas miten jyrkiltä katoilta tahansa, niin putoat sinä aina jaloillesi kuin katti. Mutta minä menen siinä leikissä säpäleiksi. Siinä velhon kattilassa, joka kiehuu aivoissasi, haihdun minä ja herttuakuntani ilmaan. Taivas varjelkoon! Liitto pyhän isän, San Marcon [Venetsian erikoispyhimys] ja liljain [Ranskan vaakunakukat] kanssa! Ei ole paaviin ylipäänsä luottamista minun enempää kuin muidenkaan! Hän on Medicejä! Ja Markus, luonnollinen viholliseni ja naapurini, on ilkein kaikista pyhimyksistä. Entä sitten tuo Ranska! Se antoi isäni mädätä vankikomeroihin ja elättää nyt Parisissa veli Maksia, jonka sinä kunnoton möit kuin kauppatavaran!
Ruhtinaspojan herkissä piirteissä kuvastui tuska, hän näytti näkevän sukunsa suojelushengen verkkaan laskevan ja sammuttavan soihtunsa. Kyynel vierähti hänen laihalle poskelleen.
Kansleri hyväili häntä isällisesti: — Ole nyt järkevä, Frans kulta, lohdutteli hän. — Petinkö minä muka Maksin? Enhän toki. Hänen antautumisensa oli selvä seuraus siitä, että sveitsiläiset kärsivät masentavan tappion. Minä sain kuningas Fransin myöntämään hänelle eläkkeen ja hommaanpa vielä hänelle tiluksenkin. Hän itse ymmärsi aikeitteni rehellisyyden ja kiitti minua. Tiedäthän Frans, että hän on filosofi, joka katselee maailmaa yläilmoista. Kun Maks nousi ratsaille lähteäkseen täältä, puhui hän vielä satulassakin viisauden sanoja. "Ylistän taivasta", sanoi hän, "etten enää koskaan joudu tekemisiin kovakouraisten sveitsiläisten ja pitkäkyntisen keisarin" — hän tarkoitti majesteettivainajaa, Frans — "ja espanjalaisten salamurhaajain kanssa." Ja eihän Maksista sitäpaitse ollut lainkaan italialaiseksi ruhtinaaksi, hän oli niin kömpelö ja epähieno. Mutta sinä olet aivan toista maata, Frans! Kun ojennat vartaloasi, on sinussa jotain ruhtinaallista ja onpa sinulla vielä puhujankin lahjat, jotka perit mainiolta isältäsi, Maurilta. Vakuutan että olet vielä kerran Italian viisain ja onnellisin ruhtinas.
Herttua katseli epäillen kansleriinsa. — Ellet sitä ennen ole minua jo pettänyt ja hommannut minulle eläkettä taivaassa, hymyili hän.
Morone, joka mustaan, pitkään juristitakkiinsa puettuna seisoi hänen edessään, vastasi hellästi: — Rakkahin Frans! Sinulle en tee mitään pahaa. Tiedäthän että olet minun sydänkäpyseni. Sinulta ei viedä Milanon kruunua niin totta kuin olen Morone. Sinun pitää vain antaa kauniisti neuvoa ja vakuuttaa itseäsi siitä, mikä on omaksi parhaaksesi.
— Et ole esittänyt minulle ainoaakaan pätevää syytä tuon vastaleivotun liittosi välttämättömyydestä. Ja minä en tahdo nousta kapinaan lääninherraani vastaan! Se olisi rikoksellista ja vaarallista.