Nopeasti löysi nyt kansleri horjuvaista hallitsijaansa sokaistakseen ja peloittaakseen kyllin todenmukaisen ja tehoavan harhaluulon niistä petollisista ja häikäisevistä haaveista, joita mielikuvituksensa alati synnytti.
— Kuule nyt Frans, sanoi hän — keisari on sinulle kuin suljettu portti. Olethan hänelle kirjoittanut mitä liikuttavimpia kirjeitä ja hän ei ole kertaakaan vastannut. Tuo etäinen nuorukainen on, kuten kerrotaan, tahdoton vahanukke burgundilaisten hoviheitukkainsa käsissä. Siinä suhteessa olet häntä parempi, sinä arvostelet asioita itsenäisesti. Mutta Madridissa ohjaa tuulia Borboni, tuo tuhlaavainen konnetabli, joka syytää kultaa kuin tuhkaa ja jonka uskollisuutta ei lainkaan epäillä koska hän on pettänyt kuninkaansa Fransin ja on tuomittu ikipäivikseen palvelemaan keisaria. Borboni haluaa Milanoa. Sinun läänityksesi on luvattu hänelle. Hän on äidin puolelta Gonzagain sukua ja tavoittelee jotain italialaista kruunua. Miksi ei keisari anna lääniä sinulle, vaikka olet maksanut hänelle satoja tuhansia? Siksi että hän tuumii antaa sen Borbonille niin totta kuin minä olen tässä. Kun äskettäin lähetit minut keisarin leiriin, syleili hän minua niin että olin tukehtua ja pistipä kouraani vielä kukkaronkin valmistaakseen minua sopivan hetken varalle. Kyllä tunnetaan nuo täkäläiset Ranskan herrat.
Kanslerin puhe oli samalla valetta ja totta: hullulla humalapäällä ollessaan oli konnetabli kerran palkinnut ruhtinaallisesti vieraansa nokkelan sanansutkauksen.
— Ja sinä hylkiö otit rahat vastaan? kauhistui herttua.
— Puhtaimmalla omallatunnolla, vastasi Morone kujeillen. — Etkös tunne Frans kulta, erästä kasuistien oppia, että nainen ottakoon vastaan kaikki mitä hänelle annetaan kunhan säilyttää vain siveytensä? Tämä lauselma sopii myös ministereihin ja sallii minun näinä köyhinä aikoina alentua asianhaarain mukaan. Voithan tällä rahalla hankkia itsellesi jonkun hyvän taulun. Frans. Pitäähän sinullakin olla kunnialliset huvituksesi.
Sforza kalpeni ja meni aivan tajuiltaan kauhusta, kun ajatteli miten Borboni isännöisi hänen linnassaan ja valtakunnassaan, jotka hän jo tässä muinoin — ennen kuuluisaa kavallustaan — oli omistanut Ranskan käskynhaltijana. — Olenhan sitä aavistanut ja se luulo on seurannut minua alati, vaikeroi hän onnetonna, että Borboni väijyy Milanoani. Pelasta minut, Girolamo! Solmi liitto. Mitä pikimmin! Muuten olen hukassa! — Hän kavahti ylös tuoliltaan ja tarrautui kanslerin käsivarteen.
Levollisesti vastasi kansleri: — Se ei ole tehty vain noin tuossa tuokiossa, Frans kulta. Vaan voinemmepa ehkä vielä tänään toimia jotain asian hyväksi. Rahanvaihtajamme Lollin luo poikkesi eilen sattumalta Nasi — ei Horatius, vaan se kaunis Lelius — ja tilapäisesti on täällä nyt myös Guicciardin, joka on hyvin miellyttävä mies vaikka äksyileekin Vatikanissa. Näiden älykkäiden miesten kanssa voimme asiasta keskustella ja olenpa kutsunut luoksesi illallisellekin tuon Venetsialaisen ja Florensilaisen, kun tiesin että pidät keveästä pakinoimisesta ja viehättävästä seurasta.
— Voi sitä vietävän salaliittoa, vaikeroi herttua kahden vaiheella.
— Ja vielä tuli tänne eräs henkilö ratsain aamuhämärässä. Hän pyytää päästä puheillesi kello kolme iltapäivällä, hän meni ensin levolle virkistyäkseen matkasta.
— Vielä eräs? Mikä henkilö? — Herttua vapisi.