— Anteeksi. Ratsastin joukkojeni luo, niin näin etukaupungissa kuleksivan kauppamiehen, joka laskeutui muulinsa selästä juuri Teidän ylhäisyytenne lääkärin Numa Datin portilla. Ellei hän olisi kasvoiltaan ollut niin arvokkaan näköinen, olisin valmis vannomaan, että hän oli unohtumaton ystäväni, Milanon kansleri. Lähetin palvelijan ottamaan selkoa vieraasta ja sain kuulla, että matkustaja on muka lääkärin tuttava, jokin milanolainen juvelikauppias nimeltä Scipione Osnago. Ehkäpä hän kumminkin lienee vain joku tuon monissa muodoissa kummittelevan kanslerin lukemattomista varjoista. Hän keikutteli vartaloaan niin mukavasti, ettei sitä muut voi matkia, ja kun olin vielä aivan lähellä kaupunkia, niin saatoin helposti ratsastaa takaisin ilmoittaakseni Teille tuon jalon urhon mahdollisesta vierailusta.
— Minä olenkin jo kauan odottanut häntä tekemään milanolaisen puolesta verukkeita ja vakuutuksia, vastasi sotapäällikkö. — Vaan kun häntä ei alkanut kuulua ja varmalta taholta saimme tietää, että herttua yhä varusteleikse ja jatkaa linnoitustöitään, niin jätin hänet herran haltuun. Nyt tulee hän liian myöhään. Huomenna, keskiyöllä, päättyy herttuan koetusaika. Lähdemme liikkeelle täsmälleen kello kaksitoista, vaikka kansleri toisikin merkittäviä uutisia.
— Niin, sillä Moronella, jutteli Bourbon, on taas jotain juonia mielessään. Kun vein Milanoon ultimatumiamme, huomasin ajatusten kiehuvan hänen aivoissaan kuin muurahaispesän. Te markiisi ette voi käsittää, miten hävytön se mies oikeastaan on. Siihen aikaan kun hoitelin Milanon hallitusta, oli hän minulla neuvonantajana ja kirjurina ja nosteli minua niin sanoakseni yli pöydän — sillä söin mielelläni hänen kanssaan ja kuuntelin hänen kaskujaan ja päähän pistojaan — kaiken maailman valtaistuimille ja paritteli joka ruhtinattaren kanssa. Ja mikä on kaikkein hulluinta: hänen hassutuksissaan on järkeä. Olenpa utelias näkemään, mitä hän jälleen on keksinyt päästääkseen itsensä ja herttuansa pulasta. Tietysti jotain ennen kuulumattoman nerokasta, jotain ihan äärimäistä. Ehkäpä hän esimerkiksi, — herttua nauroi pakahtuakseen — tarjoo meille kahdelle keisarin sotapäällikölle Liigan johdon ja vetää togansa poimuista esiin pari houkuttelevaa italialaista kruunua?
— Teidän korkeutenne suvaitsee laskea leikkiä.
— No mitäs muuta, markiisi, vastasi herttua ja aikoi lähteä. Mutta vielä tarttui hän sotapäällikön käteen ja virkkoi hellällä äänellä, joka ilmaisi heidän keskinäistä, maailmalta salattua ystävyyttään:— Kiitos siitä, Pescara, että pidät loitolla minusta tuota Leyvaa ja annat minulle oikean ja hänelle vasemman siiven johdettavaksi. En jaksa kärsiä häntä, en voisi ratsastaa lähistöllään. Voisi sattua onneton tapaus, vielä pahempi kuin äskettäin täällä Novarassa. Hän saattaisi jälleen eksyä minua sättimään ja minä, minä tappaisin hänet kuin kurjan koiran. — Herttua virkkoi tämän hiljaa ja katsoi maahan.
Pescara piteli herttuan oikeaa kättä kädessään, varoitteli ja pyyteli. — Mitä teittäkään silloin! Täällä, julkisella torilla, riita viheliäisestä majapaikasta! Lähetin kohta Leyvan Neapeliin pyytämään varakuninkaalta väkeä sotaretkelle, vaikka tiesin ettei hänellä ole sitä antaa. Tahdoin päästää Teidät näkemästä vihamiestänne. Kuinka saatoitte kohdella sillä tavoin kanssapäällikköänne! Siinä ette tehneet oikein. Suren sitä tapausta. Tällaista älköön toistuko vastedes, sitä pyydän.
— Aihe oli joutavanpäiväinen, Pescara, mutta —
— Pahin mitä Leyva, todistajain kuulustelun mukaan, lausui Teille, oli ettei hän antaisi ylvästelijän itseään komennella, mutta Te veditte miekkanne huotrasta ja omain miestenne täytyi Teitä hillitä.
— Voi, kuiskasi herttua, ei hän sanonut ylvästelijä. Olen tarkkakuuloinen! Se oli toinen sana… ja sen tungen vielä kerran keisarin ja paavin kurkkuun takaisin!
— Toinen sana? virkkoi Pescara ja katui kohta kysymystään, sillä hän näki herttuan aivan kalpenevan ja lentävän valkeaksi kuin liitu. Hän arvasi vanhan Leyvan murahtaneen, ettei hän antaisi petturin itseään komennella tai että Bourbonin arka omatunto oli saanut hänet kuulemaan Leyvan sanat sellaisina.