Salainen ystävyys, mikä yhdisti tavallisen aatelisen ja kuningassukuisen miehen ja sai aikaan sen ihmeen ettei ollut kateutta näiden kahden nuorekkaan ja jo kuuluisan päällikön välillä, joiden valta ja oikeutukset olivat vielä suuressa määrin yhteiset, johtui etupäässä herttuasta, joka tiesi, ettei hänen liittoutumisensa Ranskan vihollisiin voinut riistää häneltä Pescaran kunnioitusta. Olipa se sitten viisautta tai välinpitämättömyyttä siveellisistä seikoista, vapautta paraitenkin perustelluista ennakkoluuloista tahi mitä täydellisintä ihmistuntemusta ja korkeinta oikeudenmukaisuutta, mitä tahansa — avosylin oli Pescara ottanut vastaan keisarin palvelukseen astuvan ruhtinaallisen suurpetturin ja kohdellut häntä mitä hienoimmin yhdistäen virkaveljeyden ja kunnioituksen. Ehkäpä oli Pescara myös huomannut tässä särkyneessä olennossa, joka muukalaisten aseilla ja itseään kiroten tuhosi isänmaataan, synnynnäisen ja katoamattoman aateluuden. Ja siitä oli herttua Pescaralle kiitollinen.
Lempeästi puheli sotapäällikkö onnettomalle ja piteli hänen kättään kädessään: — Harhaluuloja, Teidän korkeutenne! Olette varmaan kuulleet sellaista mitä ei sanottu. Olkaa mies! Tukkikaa laakereilla hornan kuilut! Olettehan sodan jumalan lemmityinen ja mestari valtiomiehenä. Olemme molemmat vielä nuorukaisia, edessämme lukemattomien päivien elämä, seisomme keski-ijän tällä puolen, tuskin puolivälissä kolmaskymmenes. Elämillehän sellaisen vuosisadan ensimäisellä kolmanneksella, joka tarjoo loputtomiin asti suuria toiveita ja monia mahdollisuuksia! Meidän on nykyhetken täyteläisyys! Kaarle, me elämme!
Bourbon ei kuullut tukahutettua huokausta, joka kohosi sotapäällikön rinnasta. Hän puristi lujasti Pescaran kättä ja tummat silmänsä säikkyivät taistelun haluisesti. Ja salatakseen syvää liikutustaan, alkoi hän tapansa mukaan lasketella rivoja sukkeluuksia. Pescaran tuliset sanat olivat saaneet jälleen hereille hänen uljaimman nuorekkuutensa. — Ja me sitä olemme vasta poikia! riemuitsi hän. — Sinä, komean Victorian mies arvaat, että minulta olivat sydän ja suolet vaihtaa paikkaansa, kun Porcaccia kuningatar-äiti tahtoi kaikin mokomin minua miehekseen! Voitko ajatella minua kuningas Fransin isänä? Oi rakas poikapuoleni. "Madame", vastasin kuningattarelle kumartaen syvään hänen edessään, "madame, ei käy päinsä! Lykkäisitte minut nenällänne pois sängystä!" Ja koko käännös, mars yli rajan! — Herttua rähähti raikuvaan nauruun ja samassa astui sisään Del Guasto matkasta pölyisenä ja tervehti enoaan, sotapäällikköä ja kumarsi iloiselle Bourbonille.
Sitten kääntyi tulija Pescaran puoleen, jota tarkasteli hämmästynein ja ihailevin silmin kuten olisi sotapäällikön tehnyt valtavamman näköiseksi se osa, jota näyttelemään italialainen salaliitto häntä tahtoi: Del Guasto kertoi: — Matkasimme Roomasta, ei suurena seurueena herrattaren iloksi, vaan Neapelistä palaavan Leyvan ja erään ylimyksen kanssa, joka kuuluu olevan kuninkaallista sukua ja kutsuu itseään Moncadaksi. Häneen saatte tutustua kun hän tuo Teille tietoja varakuninkaalta. Ehdin ennen muita ilmoittamaan rouva Victorian tulosta. Hän säteilee riemusta tietäessään saavansa nähdä Teidät jälleen ja on samalla sangen niukkasanainen, sillä hänellä on Teille ilmoitettavana valtiollinen salaisuus, kuten oletan, ja paavillinen salaperäisyys, kuten, aavistan, ja samainen donna Victoria kantaa ankaraa kaunaa hänen epäsuosioonsa joutunutta sisarenpoikaanne kohtaan, jonka hän on pian kaikkien lain kaavain mukaan haastava eteenne oikeuteen. Erään aivan inhimillisen seikan vuoksi, hymyili Del Guasto.
— Tai epäinhimillisen, pisteli Pescara. — Ilmoitatteko vielä muiden tulosta. Don Juan?
— Elleivät, silmäni pettäneet, Milanon kanslerin.
— Ah, nauroi Bourbon.
— Töytäsin häneen jo Roomassa lähellä Colonnain palatsia. Palatessani sinne öiseen aikaan näin muurin kylkeä myöten hiiviskelevän jonkun varasmaisen olennon pitkissä pukimissa ja kun valaisin tuota epäilyksen alaista palvelijani soihdulla, niin olikin juristin baretin alla tuo julkea mukulanenä ja hävytön kähärä tukka, mitkä muistan aina Pavian ajoilta, kun se hullu kansleri, kuten häntä sanotaan, tuli Teitä, onnittelemaan taistelun jälkeen. Hän oli kai käynyt ilmoittamassa paavin uusimman salaisuuden donna Victorialle, joka oli jättänyt paaville jäähyväiset saman päivän iltapuolella. — Del Guasto lausui tämän ilkeästi vihjaillen.
Sotapäällikkö katsoi häneen ankarasti: — Don Juan, sanoi hän. Teidän ei tarvitse pitää huolta donna Victorian käytöksestä ja vielä vähemmin häntä vartioida. Hänen jokaisesta askeleestaan, vähimmästäkin aiheestaan ja liikkeestään lausun jo etukäteen pelkän hyväksymiseni ja kiitokseni.
Don Juan kumarsi. — Matkalla Novaraan, jatkoi hän, tapasin vielä monta kertaa kanslerin, se on erään hedelmäkauppias Paciaudin Markenista, jolla oli hirmuisen iso käsnä nenässä ja joka sanoi minulle, kun häntä puhuttelin, en pakoittanut puhumaan, olevansa kovan onnen poika: odottamaton paavillinen asetus oli näet kieltänyt hedelmäin viennin maasta ja hän oli tehnyt Teidän ylhäisyytenne kanssa ankaran kuletussopimuksen. Sitä selitellyssään keikkui ja kujeili hän aivan kuin kansleri. Tämä häärää nykyjään jos jonkinmoisissa puuhissa ja esiintyy mitä hassuimpain otusten muodossa. Hänestä jutellaan joka paikassa niemimaalla, kuten myös — ilman vähintäkään vertailua — Teidän suuresta persoonastanne.