Mutta kansleri ei voinut aiottua pakinaa edes rakkaasta herrastaankaan, niin ymmällä hän oli.
Silloin alkoi sotapäällikkö muitta mutkitta: — Teidän herttuanne, Morone, toivoo kai edullisempia ehtoja? Ne kyllä voitanee laatia, kun hänen korkeutensa ensin saa minut vakuutetuksi siitä, ettei hänellä ole pahoja aikeita. Tarkastakaamme siis yhdessä ultimatumiani pykälä pykälältä. — Hän meni pöydän luo, josta otti jonkin paperin.
Silloin tunsi hän poskeensa lehahtavan kuuman henkäyksen ja hänen korvaansa kuiskattiin läähättäen:
— Pescara, ei ole nyt kysymys siitä. Italia antaa sinulle sotajoukkonsa.
— No sehän on hyvä! vastasi sotapäällikkö päätään kääntämättä. — Se siis antautuu keisarille?
Silloin kiljaisi kansleri hänen selkänsä takaa: — Ei keisarille, vaan sinulle, jos luovut keisarista!
Pescara kääntyi tuon hurjimuksen puoleen ja teki uhkaavan, vihaisen liikkeen. — Mitä riehut! Tekisipä mieleni nakata sinut ulos akkunasta!
Kansleri ei säikähtänyt. Hän huusi uudelleen silmät palaen: — Tämä hetki voi tehdä sinut suureksi, Pescara! Älä hylkää hyvää tilaisuutta! Saisit ehkä vielä sitä katua! Voisit katumukseesi kuolla!
— St! Mitä huudat! Jospa joku kuuntelee! tämän verhon takana… ehkäpä minä itse… oletko varma, etten voisi sitä tehdä? Ota selko, kohota verhoa!
Morone hallitsi nyt täysin tunteitaan kun oli puraissut pään hävyltään ensimäisillä sanoillaan. — Pescara, lausui hän, minä olen tullut kokemaan, että kaikkein kavalin ja epäluuloisinkin lopulta joutuu sellaiseen tilaan ja sellaisen kuilun partaalle, että hänen täytyi uskoa ja luottaa. Niin Valentino [Cesare Borgia] suhteessaan Rovereen [paavi Julius II], niin myös Mauri, rakas herttuani, suhteessaan päämiehiinsä ja sveitsiläisiin.