— Mutta heidät petettiinkin. Morone!
— Kyllä. Pescara, mutta sekä jalo Mauri että kunnoton Borgia, molemmat he kulkivat turmioonsa epäluulotta, mikä on inhimillisyyden loistetta heidän ansaitun häviönsä synkeydessä. Kun tällä hetkellä uskallan kaikkein korkeimpani ja vaadin sinulta kaikkein korkeinta, niin olisinpa naurettava narri, jos tänä pyhänä silmänräpäyksenä kahmisin verhoja kuin petetty aviomies, joka etsii eukkonsa piiloitettua henttua. Ei. Minä antaudun täysin alttiiksi! Kuuntele sanojani ja mestauta minut sitten vaikka jos tahdot.
— Tuo on suurta! virkkoi Pescara tosissaan ja lisäsi sitten epäillen: — Mutta oikeinkohan minä nyt annan sinun puhua? Olen, suoraan sanoen, kovin utelias ja enhän voi noin sankarillista miestä ajaa uloskaan ilman muuta. Mutta vastatkaapas, kansleri, ensin erääseen kysymykseen: olenko antanut Teille tai Teidän ruhtinaallenne pätevää syytä tai edes pienintäkään aihetta epäillä minun sotapäällikön uskollisuuttani?
Kansleri vastasi kieltävästi.
— Paljon valehdellaan maailmassa: hänen majesteettinsa kerrotaan palkinneen minua huonosti ja siitä olisin minä muka suuttunut. Mutta sen sanon, että jos luotatte keisarin kiittämättömyyteen ja Pescaran salaiseen vihaan, niin älkää astuko askeltakaan eteenpäin: muuten hukutte tuohon harhaluulonne petolliseen suohon.
— En luota niihin.
— Tai rohkaiseeko Teitä ehkä se, mitä Italiassa yleensä huhutaan. Italia minua imartelee, uhkailee ja saattaa epäillyksi. Mutta tuo italialaisten mielipide on vain salakavalaa tekotyötä. Se tahtoo syöstä minut hovin suosiosta ja samalla pitää minua kurissa Italiassa. Olen ollut varuillani ja lähettänyt nuo katalat kyhäykset kuin häkkiin suljetut käärmeet keisarille. Oletteko Tekin, Morone, olleet tätä myrkkyä keittämässä?
— Kansleri kalpeni. — Kautta manalan jumalten, sitä en ole tehnyt! huudahti hän.
— Ellet aio voittaa minua viekkaudella, niin kai sitte yllytyksillä, kansleri?
— En.