— Taisit vähän erehtyä kansleri, vastasi Pescara totisesti: — Uskon minä johonkin jumaluuteen, enkä lainkaan kuvitteluun. Vaan muissa väitteissäsi olet oikeassa. Näin sen kerran todeksi omin silmin. Taisteluni iltana, — hän tarkoitti Pavian taistelua — näin sairaalassa kahden sangen rikoksellisen miehen olevan kuolemaisillaan. Toinen oli espanjalainen, toinen saksalainen. Edellämainittu vapisi ja värisi pyhäin jäännösten turvissa ja kahden papin käsissä, saksalainen oli yksin, mutta aivan luottavaisena ja iloisena. Puhelin hänen kanssaan, sillä osaan vähän saksaa, ja hän väitti uskovansa ja luottavansa kuin katuvainen ryöväri. Vaan jättäkäämme nyt nämä sieluntutkimukset. Jatka asiaasi, sillä enpä luule sinun vielä saaneen suutasi puhtaaksi.
— En sanonutkaan, Pescara. — Vasta sitten kun miekalla tai viisaalla sopimuksella olet lyönyt keisarin laudalta, vasta sitten lasket perustuksen omalle suuruudellesi ja Italian vapaudelle. Edessäsi on Herkilleen kaksitoista urostyötä! Nostat aseisiin olemuksesi kaikki ominaisuudet ja vivahdukset: maltillisuuden ja päättäväisyyden, innostuksen ja harkinnan, viekkauden ja ylevyyden. Pieninkään ominaisuutesi ei saa olla toimetonna. Sinä et tunne itseäsi vielä lähimainkaan, Pescara! Vasta sitten sinä esiinnyt koko nyt salatussa suuruudessasi: kansalle ankarana ja hyvänä haltijana, sotaväelle erehtymättömänä voittajana, isänmaan ystäville Italian luojana, oppineille jälleen eloon heräävän roomalaisen kunnianhimon ilmestyksenä ruhtinaille, mikäli niitä enää sallit olevan, hallitsevana liittolaisena. Hyväksesi lankeavat kaikki ajan mahdollisuudet ja edut. Rupeat paavin suojelijaksi ja valloitat takaisin hänen menetetyt kaupunkinsa ja alusmaansa, jotka pidät itse; asetut sovittajaksi kituvan tasavallan ja Florensin Medicin välille ja he tottelevat molemmat sinua. Jopa tuo ylpeä ruhtinatar Hadriakin [Adrianmeren ruhtinatar = Venetsia] on alistuva valtasi alle. Minä näen sinut jo dogina, riemuitsi Morone, ja kihlautuvan meren kanssa.
Niin vartut kunnes sinut tuhanten iloitsijan kätten varassa, hurmaava vaimo vieressäsi kohotetaan Roman Kapitoliolla kaiken Italian kansan kuninkaaksi ja sinä olet silloin tätä maata hiukan rakastavakin, mitä vielä luullakseni et voi tehdä, ja oletpa joutuva siihen millä minä alotin, sillä ainoastaan rakkaus Italiaan, ainoaan aarteeseeni, sai minut polvillani sinua rukoilemaan, oi kovasydäminen! — Ja hän syleili päällikön polvia niin palavan kiihkeästi, että tämä hypähti ylös kieltäytyen sellaisesta jumaloimisesta, mutta näytti kuitenkin olevan syvästi liikutettu. Ehkä tuon petollisen olennon tositunteista? Tai ehkäpä syntyi hänen mahtavissa aivoissaan tahdottomasti elävä kuva omasta ja Italian suuruudesta kanslerin tekemäin viittausten mukaan?
Pescara asteli kauan hiljalleen edestaas huoneessa käsivarret ristissä ryntäillä ja pysähtyi viimein kuin sattumalta jälleen kanslerin etoen. — Miten monta vuotta ijästäni vaadit tuohon tehtävään, Morone? kysyi hän.
— Monta, epäilemättä monta, vastasi kansleri. — Kuta useampia, sitä parempi. Vain pitkäin, hedelmällisten seisauksien kautta, jotka antavat asiain kehittyä hiljaa ja vastustamattomasti ja jotka vähitellen kuluttavat horjumattomilta näyttävät esteet ja höllentävät, rauhoittavat omiatuntoja, jopa sovittavat ja pyhittävät kaiken alkujaan epäpuhtaankin, vain sellaisten leveiden ja välttämättömien portaiden kautta noustaan valtiossa johonkin pysyväiseen. Parahin liittolaisesi, Pescara, on elämä. Kymmenen, kaksikymmentä, miksei kolmekymmentäkin vuotta, Pescara? Ovathan voimasi kukoistavimmillaan, ammennat niitä kuin ehtymättömästä lähteestä. Tuskin olet aarteisiisi vielä koskenutkaan ja juuri siksipä kutsuvatkin Italian kuolemattomat jumalat sinua tähän tehtävään, että, roomalaisesti puhuen, olet nuorukainen, eikä päällesi pitkiin aikoihin vielä kuolon varjo lankee?
Yhtäkkiä ilmestyi päällikön kasvoihin synkeä ja kova piirre. Hän heitti kansleriin niin tuikean katseen että tämä väistyi askeleen hänen edestään. — Tiedätkös, uhkasi Pescara, että jos kunnianhimoni pääsee valloilleen, on sen ensimäisenä uhrina oleva Sforza, sinun hallitsijasi? Sillä minä alottaisin antamalla Milanon Bourbonille, joka on toinen itseni ja oikea käteni, Gonzagain sukua. Sen sallisin mielelläni hänelle. Jätätkö minulle Sforzan?
— En, kautta kaikkien jumalten! huusi kansleri kauhuissaan. — Pettää herttuani! En koskaan! En milloinkaan. Ja, — huusi hän suuttuneena — miten voisit Borbonilla saastuttaa puhdasta ja pyhää asiaamme!
— Kas siinä on mies! ivaili Pescara. — Liekö julkeampaa taivaan alla? Hän pysyy uskollisena kaikkein kurjimmalle ruhtinaalle, mutta vaatii minua rikkomaan valani korkealle keisarilleni! Kas sitä johdonmukaisuutta! Yllyttää minua kavallukseen ja tahtoo itse pysyä syyttömänä!
— Se on aivan toista, vaikeroi kansleri. — Konnetabli petti isänmaansa, mutta sinä pelastat isänmaasi luopumalla ruhtinaasta, joka ei ole ruhtinaasi. Pettäisinkö herttuani, lempeän herrani! Maurin haamu ilmestyy minulle unessa… — Morone huokasi surkeasti… — Vaan kumminkin, olkoon niin! Mutta nyt Pescara, älä myös sinä enää vastusta! Armahdathan Italiaa? Vastaa jo, julmuri! — Ja kyyneleet puhkesivat kanslerin silmiin.
— En tänään. Morone, lohdutteli Pescara. — Olemme nyt molemmat väsyksissä ja kaipaamme lepoa. On päivällisunen hetki. — Pescara soitti. — Ippolito, neuvoi hän poikaa, opasta tätä herraa, joka on suuri valtiomies, tornirakennuksen puolelle. Hovimestari avatkoon hänen käytettäväkseen koko huonerivin yläkerrassa ja palvelkoon ja kestitköön häntä huomaavaisesti ja runsaasti. Valittu kirjasto on käytettävänänne kansleri, ja jos haluatte raikasta ilmaa, niin voitte, mennä varjoisaan puistoon, joka ulottuu aina valleihin saakka. En kutsu Teitä luokseni aterialle, sillä odotan donna Victoriaa, jonka kanssa vietän tämän illan. Kulukoon aikanne hupaisesti. Huomenna tavataan.