— Niinkö, Numa? kysyi päällikkö, ja kun vanhus surullisesti myönsi: —
Minkätähden ette ole minulle tästä puhunut?

— Ensin, Teidän ylhäisyytenne, en ollut asiasta varma, vaikka lapsi lähtikin salaa kotoa Novarasta. Ja miten olisin voinut vaivata Teitä, jolla on omat suuret huolenne, vähäpätöisen tytön kohtalolla? Vasta tänään sain varman tiedon, kun tuli kirje sen luostarin abbedissalta, jonne lapsi parka pakeni.

Nyt painautui Victoria anellen sankarinsa vasenta kylkeä vasten, johon naisellisen vartalon puserruskin näytti koskevan kipeästi. Salatakseen ja vaimentaakseen kipuaan astui Pescara askeleen eteenpäin.

He seisoivat nyt kolmisin lähteen välkkyväin suihkujen luona. — Ihana rouva, olen sydämestäni kaivannut nähdä Teitä jälleen, sanoi sotapäällikkö, ja vihdoinhan saavuitkin, sieluni ilo! — Hän katsoi hänen säteileviin silmiinsä. — Mutta ovathan ylevät luomesi vielä aivan matkan tomussa. Missä liinasi? — Victoria antoi hänelle liinan, jonka Pescara kostutti ja hiveli ja puhdisti sitten hänen ummistettuja hiomiaan, otsaansa ja ohimoltaan.

— Muistan poikasityttären hyvin, Numa, vaikken nähnyt häntä kuin vilkaisulla. Tummat, siniset silmät, kastanjanruskea tukka kuten tällä tässä, eikö niin? Ja Julia nimeltään. Mitä hänen kohtaloonsa tulee, tuntuu se minusta vaikealta ja traagilliselta. Eipä siltä, etten voisi pakottaa tuota konnaa — sillä, kuten tiedät, Victoria, en minäkään voi häntä kutsua muuksi — menemään hänen kanssaan naimisiin. Hän taipuisi epäilemättä, sillä hän on minun luomani ja tottelee käskyjäni. Mutta epäilen olisiko hyvä kahlia halveksittua tuohon sydämettömään ja julmaan olentoon, joka tosin kerran pääsee julkeana ja lahjakkaana maailman maineen kukkuloille. Entä tyttö itse? Toivooko hän sitä? Luuletko, Victoria? Halunneeko sitä hän, joka luullakseni on rukoillut sinua Roomassa, koskapa hänet tunnet?

— Niin hän rukoili, vastasi Victoria anovasti.

— Saattoiko hän kestää puhtaan katsantosi? Mitkähän tunteet hänellä on sellaista miestä kohtaan, joka häntä halveksii? Jos minä olisin hänen isänsä, niin sulkisin hänet luostariin. Mutta Te, madonna, olette inhimillinen ja helläsydäminen. Ja ehkäpä tyttö häntä vielä rakastaa, tahi vihaa ja rakastaa yhtäaikaa — sitä en tosiaan tiedä. Mutta koetan huolehtia hänen asiastaan, hän saa valita mielensä mukaan.

Kuihtunein huulin virkkoi lääkäri: — Julia raukka! Vai valita! Onneksi on hänet siitä vapautettu!

— Miten niin? kysyi Pescara.

— Synkeän, vaan viisaan jumalan kautta.