— Ymmärrän, virkkoi päällikkö kohta, hän on kuollut.
— Totta puhuitte, Teidän korkeutenne.
— Eihän hän vain tehnyt itselleen pahaa? vaikeroi Victoria. — Siitä hänet suojeluspyhimyksensä estäköön!
— Ken tietää! Kun hän luonanne käytyänsä palasi luostariin, kuoli hän heti. Oma tunnustuksensa ja Teidän puhtautenne näkö, madonna, antoi hänelle kai surman iskun kuten hänen jaloutensa aavisti. Ehkä sydämen halvaus, ehkä — useinhan se avulias, ymmärtävä ja taitava tyttö auttoi minua lääkkeitä valmistaessa.
Sotapäällikkö virkkoi: — Älkäämme enää tästä keskustelko. Hän pääsi rauhaan ja täyttäsi nyt pyhiä velvollisuuksiaan sellaiselle mahdille, jonka edessä viheliäiset tuomiomme raukeavat tyhjiin.
Victoria itki. Vanhus huokasi: — Ei vuoda kyynelkään! Ehkä onkin parasta näin.
— Niin se on, lopetti päällikkö.
Sitten tarjosi hän Victorialle käsivartensa ja virkkoi keveästi: — Jalo rouva, siksi ajaksi, minkä saamme olla yhdessä, varustin meille iloisemman asunnon kuin tuo vanha linna kömpelöine kattoparruineen, tuo kavaluuksien koti, sillä sen nostosillalta jätettiin Mauri vihollistensa käsiin. Näettehän tuon soman rakennuksen tuolla piiniain luona, madonna? Se on järjestetty Teitä varten ja on sovelias Teidän puhtaalle olemuksellenne.
He astelivat puiston läpi ja saapuivat kolmen portaan juurelle, johon ijäkäs lääkäri raskaasti hengittäen jäi odottamaan kunnes sotapäällikkö palaisi. Kun Victoria nousi rappuja ylös, huomasi hän kaksi veistokuvaa, jotka koristivat ylintä porrasta, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen. — Nuo ovat nuoren Frans Sforzan ajatusten luomia, niissä on hänen hyvä makunsa parhaiten ilmennyt, jutteli Pescara. — Nämä ryhmät ovat hänen oikullisten aivojensa kauniita ajatuksia. Esimerkiksi tuo oikeanpuoleinen. En voinut sitä ensin ymmärtää, vaikka se miellytti minua kovasti. Silloin ilmaisi puiston hoitaja minulle kirjoituksen, joka oli ollut sen jalustassa, mutta jonka hienotuntoinen herttua oli veistättänyt pois saadakseen katselijat tuumiskelemaan ja arvailemaan kuvan merkitystä. Kirjoitus oli… mutta sanopas mikä, rakkaani?
Vilkaistuaan vasempaan ryhmään, mikä esitti hyväilevää paria vapaissa asennoissa, katseli Victoria kauan oikeanpuolimaista. Siinä oli kaksi naisolentoa, toinen pitkällään ja kuten repien kevytmielisesti kukkasta tai perhosta, toinen seisoen joko syvissä ajatuksissa tai kaukaisuuteen tuijotellen. Mutta kaikilla kolmella tytöllä, lemmiskelevällä, unohtavalla ja kaipaavalla, olivat samallaiset kasvot, vaikka eri ilmeet. Victoria mietti. Silloin kuiskasi sotapäällikkö hänen korvaansa vallattomasti kuin koulussa poika tytölle: — Katso tarkemmin, pari kirjainta näkyy vielä! — Victoria keksi vasemmalta hyvin epäselvän kirjoituksen: "Pres"… mutta oikealta eroitti hän vähän paremmin: "Ass"… — Presenza ja Assenza, johti hän hämmästyneenä ja sotapäällikkö virkkoi: — Nykyhetki on riehakas. Mutta unohdus on ajatukseton. Minä ylistän nykyhetken unohdusta: kaipausta.