— Emme enää koskaan eroa, jos rakastat minua, Ferdinand.
— Vain kerta vielä, madonna. Muutamiksi päiviksi, enintään viikon ajaksi, kunnes olen valloittanut Milanon. Seuraatte minua sinne ja sitten emme enää eroa, ellette halua. Sinulla on vaalin valta, Victoria, virkkoi Pescara hellästi.
— Minäkö haluaisin!
— Muistatko rakkaani, laski Pescara jälleen leikkiä, mitä Iscian loiskivalla rannalla sanoit minulle, ettet muka ymmärtänyt, että nainen, joka on kerran rakastanut, saattaa tulla toisen omaksi? Rakkaudelle olisi sellainen muka mahdotonta, sanoit. Totta kyllä, mutta kokemus ja inhimillinen luonto on sen näyttänyt usein mahdolliseksi. Assenza, assenza!
Silloin suoristi Victoria ylevää vartaloaan ja ojensi säteilevää taivasta kohti ihanan kätensä, jolta hiha valahti kyynäspäähän, ja vannoi:
— Päivän pyhäin säteiden nimessä, koskaan en tule toisen omaksi!
Sotapäällikkö vaiensi häntä: — Kas tuolla seisovat kamarinaisesi ja ällistelevät, hyvä lapsi, pyhiä lupauksiasi, joita eivät varmaan tule matkimaan. — Hän viittasi, että kamarineitsyt, joka oli kunnioittavan etäällä, lähenisi ja jätti markiisittarelle hyvästi: — Teidän on muutettava pukua, herrattareni, ja minulla on töitä vielä iltaan saakka. Näkemiin! Tapaamme auringon laskettua täällä illallisella. — Pescara lähti katsomatta enää hänen puoleensa. Portaiden juuressa pisti hän kätensä vanhan lääkärin kainaloon ja he palasivat hiljaa sypressikujaa pitkin linnaan päin.
— Miten Teidän jaloutenne voi viime yönä? kysyi vanhus.
— Niinkuin tavallisesti, vastasi Pescara. — Ethän vain ilmaissut mitään vieraallesi, Numa?
— Muistin kieltonne… Mutta miten voitte ilveillä näin julmasti kanslerilla ja onnettomalla isänmaallani! Miten saatatte sitä tehdä?