— Ilveilenkö minä? Päin vastoin, Numa, omat maamiehesi ilveilevät minulla: he teeskentelevät elämää ja ovat rikoksissaan ja synneissään kuolleet.
He kulkivat hetken vaieten. — Kuuletkos Numa, ivaili nyt päällikkö, äskettäin kävi luonani eräs astrologi ja asetti kohtaloni horoskopin. Hän arvioi ikäni kuudeksi kymmeneksi vuodeksi, vaan minä pidin sitä liian lyhyenä!
Vanhus huokasi.
Jälleen kulkivat he vaieten. Linnan kaidalla portilla jätti Pescara vanhukselle hyvästit. — Päällikköni odottavat minua, Numa, käskin heitä tulemaan tähän aikaan. — Mutta nähdessään nuo lempeät, ruskeat silmät ja hampaattoman suun, alkoi vanhus häntä säälittää ja hän virkkoi ystävällisesti: — Älä ole milläsikään, Numa. En minä rusikoi pahasti Italiaasi, kohtelen sitä lempeästi ja oikeuden mukaan.
Odotussaliin tullessaan seisoivat sotapäällikköä vastapäätä herttua Bourbon ja Leyva ja heidän välissään Del Guasto kuten vihamiesten eroittajana ja vielä eräs neljäs henkilö, joka nojaili akkunanpieleen. Tämä oli ijäkäs ylimys, puoleksi munkki, puoleksi maailmanmies, tukka pronssin karvainen, piirteet tutkimattomat ja syvät ja hartioillaan munkkikaavun tapainen valkea mantteli. Hänet huomatessaan näytti Pescara hieman tuskastuvan, mutta meni sentään ja antoi hänelle kättä.
— Mikä tuottaa minulle kunnian, Moncada?
Toinen vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, tulen lähettiläänä varakuninkaan tyköä ja pyydän hänen nimessään puhelua.
— Sen suon, vastasi päällikkö, vaan pyydän, että Teidän armonne selittää näin sotaretken aattona asiansa lyhyesti.
— Pyydän salaista puhelua.
Pescara tuumi. — Sainistako? Ei, ritari. En voi salata näiltä virkaveljiltäni mitään asiallista. Päästäkää minut vähemmällä vaivalla. Sisareni poika tässä ei salaisuuksia ilmaise! Mikä on asianne? Puhukaa, ritari! — Hän ei pyytänyt Moncadaa istumaan.