Harmaapäisen päällikön kasvot olivat punaiset raivosta ja vaivoin antoi hän Pescaran, joka häntä seurasi, pidättää itseään. — Leyva, lausui markiisi, pyydän Teitä jäämään! Älkää kiihkoilko! Enhän voi Teitä pakottaa kohtelemaan herttuaa oikeuden mukaisesti, mutta noudattakaa edes hyviä seurustelutapoja! Herttua käyttäytyi Teitä kohtaan mallikelpoisesti, moitteettoman sävyisästi, mutta te aloitte hänelle irvistellä kuin moukka ja nyt juoksette matkaanne, ennen neuvottelujen loppua. Sellainen menettely ei ole asemanne ja arvonne mukaista.
— En voinut sitä petturia kauemmin kärsiä. Pescara! Se kopeilija loukkasi minua joka ilmeellään, joka liikkeellään. Hän oli pelkkää ivaa! Hän kylmyydellään halveksii ja kumarruksillaan pilkkaa minua. En ymmärrä, mikä hänet oikeuttaa katsomaan minua ylön. Olen ylhäisestä syntyperästään huolimatta kuitenkin parempi mies kuin hän, sillä kunniani on puhdas ja kuningastani palvelen uskollisesti, mutta hän on kuninkaansa pettänyt. Hänen otsassaan on Kainin merkki ja liukas naamansa rumempi kuin minun arpeni! Eivät toki kaikki ruhtinaat minua halveksi, on niitäkin jotka tuntevat arvoni. Esimerkiksi tämä Moncada, jonka kanssa tänne matkustin. Ainakin hän on pitänyt minua luottamuksensa arvoisena.
Pescara kävi totiseksi. — Leyva, sanoi hän, nyt annoitte selityksen, johon puolestani aina olen tyytynyt. Minä en katso syntyperään, vaan arvostelen ihmisiä sen mukaan mitä heistä olen kokenut. Vai oletteko koskaan huomannut minun kopeilevan tai menettelevän pikkumaisesti? Sinulla ei ole mitään kaunaa minua vastaan, virkkoi hän luottavaisesti, me tunnemme toisemme. — Hän koetti kirkkain, harmain silmin katsoa virkatoveriaan silmiin, mutta tämä väisti itsepintaisesti hänen katseensa ja tuijotti alas. — Ei muuta, murisi Leyva, kuin että olette ystävä muille. Vaan minulla on nyt kiire. Teidän ylhäisyytenne lähettäköön toimintaohjeet jälestäni. Haluan kernaasti saada ne kirjallisesti. Leyva täyttää velvollisuutensa. Luottakaa siihen.
Sotapäällikkö antoi hänen mennä ja silitteli ajatuksissaan vinttikoiraansa, joka oli pistänyt päänsä hänen käteensä.
Sitten astui hän sisään huoneeseensa, jossa tapasi Bourbonin ja Del Guaston kiihkeästi keskustelemassa kaiketi kanslerista, sillä he vilkaisivat usein tornipuolelle päin. Sotapäällikkö hymyili. — Herrat, sanoi hän, te saitte tänä aamuna kuulla kummallisen keskustelun ja — mikä on vielä kummallisempaa — se keskustelu ei vietellyt minua, vaan Teidät, todistajani! Minun uskollisuuteni jäi horjumattomaksi, mutta teidän luullakseni ei: siitä voitosta voisi kansleri olla hyvillään, vaikkei hän sitä halunnutkaan.
Nyt kääntyi hän totisena Del Guaston puoleen. — Don Juan, näin miten Teidän silmänne, säikkyivät saaliinhimoisesti. Voitte olla kiitollinen minulle siitä, etten antanut Teidän puhua ja kavaltaa herraanne, ja keisarianne. Sillä juuri Teidän, Don Juan, tulee olla järkkymättömän uskollinen majesteetillenne, ellette halua tulla pahantekijäksi. Uskollisuus ruhtinaille on ainoa hyve, joka pelastaa Teidät turmiosta, ja viimeinen kunnian käsite, mitä Teillä enää on. Se aateloi itsepintaisuutenne, kun totutatte sen taisteluun luopumuksia ja kapinallisia vastaan. Julmista himoistanne tulee näin maallisen oikeuden palvelijoita. Ottakaa tämä varteen omaksi hyväksenne tarkoitettuna neuvona ja nyt, menkää, mutta välttäkää donna Victorian kasvoja. Hän vihaa Teitä, hän ei voi kärsiä murhaajaa.
— Murhaajaa? kavahti Don Juan.
— Niin. Murhaajaa. Ettekö vielä tiedä, ken oli uhrinne? Sanon sen Teille. Julia, ystäväni Numa Datin pojantytär, joka kuoli Roomassa murtuneena. Te hänet murhasitte. Hänen on nyt hyvä olla, mutta se ei kaunista vähintäkään konnan työtänne. Älkää pelätkö, että hän ilmestyy eteenne, hän on päässyt lepoon ja jättänyt Teidät sielunne kostottarien valtaan, katumukseen ennemmin tai myöhemmin.
Del Guasto kalpeni ja tukkansa pöyristyi pystyyn kuin kihermä käärmeitä. Oma tekonsa ei häntä kauhistanut, vaan sotapäällikön tuomarillinen totisuus, jonka musertava päätös tuntui tulevan aina haudan tuolta puolen: Hän karttoi säpsähtäen salamoita, jotka sinkoilivat päällikön silmistä.
— Perheasioita, huomautti Bourbon. — Mutta kuules, Ferdinand, kansleri hullautti minua enemmän kuin luuletkaan. Vaikka hän haukkui minua — hän onkin ainoa, jolle en siitä suutu — oli hän minut ihan sokaista, tai paremminkin sinä, kun sanoit minua toiseksi itseksesi ja haluavasi antaa minulle Milanon. Sinä pidit hauskaa kustannuksellani ja minä hölmö en sitä tietysti käsittänyt.