— Suo anteeksi, Kaarle! Minä halusin nähdä, pysyisikö kansleri uskollisena herttualleen. Mutta usko minua Kaarle, että myös sinun ainoa onnesi on palvella vain keisaria. Italian rappiota ei voi estää, maa kalvaa itse perustukset altaan. Tarkastahan vain asiaa: Italia heittäytyy armoilleni ehdottomasti ja rukoillen, totuuden ja suuruuden varjolla, ja samalla kiskoo se ilkeästi pohjan jaloistani pakottaakseen minut hyppäämään yli kuilun. Sellaisten huhujen ja panettelujen kierrellessä en ihmettele, että Madridista lähetettiin kimppuuni tarkastelija ja nuuskija. Mutta miksi juuri viholliseni? miksi Moncada? Tosin ei hän voi tuottaa minulle mitään vahinkoa ja minä suoritan päivätyöni loppuun ja sinulle, Kaarle, annan mitä voin, virkani ja jälkeläisyyteni… Kohtelethan oikeudenmukaisesti Italiaa, Kaarle? Ethän sitä nyle ja sorra ylen määrin? Teethän minulle sen pyhän lupauksen. Vaikkeivät italialaiset olisi sitä minulta ansainneet. Minä tunnen sinut: sinä kohtelet heitä inhimillisesti.
— Paitse pyhää isää, joka minua haukkui. Vaan Ferdinand, mitä sinä puhutkaan? Minua oikein pelottaa! Olemmehan saman ikäisiä ja kuula voi kaataa minut ennen sinua tai molemmat meidät yhtaikaa. Tuo Moncada kylmi sieluasi kuin halla, näin miten hänen tulonsa sinua kauhisti. Mikä teillä oikeastaan on?
Nyt laskihe päivä ja hiljainen naputus kuului ovelta. Ippolito tuli sisään ja pyysi hartaasti herraansa: — Älköön Teidän ylhäisyytenne antako madonnan enää odottaa. Pöytä on jo katettu tuolla alarakennuksessa, madonna vartoo terassilla, hyvä ettei tule Teitä hakemaan.
— Mene, lapseni, sano että tulen heti.
— En mene, vastasi Ippolito herttaisen kopeasti, muuten tarttuu Teidän ylhäisyytenne jälleen suurpolitisiin pakinoihin hänen korkeutensa kanssa ja unohtaa hyvän rouvan.
Päällikkö soi pojan seistä vieressään ja jatkaessaan keskustelua herttuan kanssa, jonka olan yli hän oli kietonut tuttavallisesti käsivartensa, puhui hän espanjankieltä, jota hovipoika ei ymmärtänyt. — Mikäkö meillä on, minun ja Moncadan välillä, Kaarle? Jotain kauheaa, epäluulo, mikä on minulle sama kuin tosiasia, vaikkei minulla ole muita todistuksia kuin oma varma uskoni. Luulen, tiedän sen: tuo mies on isäni murhaaja. — Hän silitteli lapsen kiharoita, joka katseli häneen viattomin silmin.
— Se tapahtui vuosisatain vaihteessa ja minä olin suunnilleen saman ikäinen kuin tämä tässä, en ainakaan vanhempi. Isäni, oiva sotapäällikkö ja parempi ihminen kuin minä, suoraluontoinen mies, joutui suuren Gonsalvon kanssa, — joka silloin oli varakuninkaana ja sai sitten kokea niin julmaa kiittämättömyyttä espanjalaisten puolelta — lähetystössä Barcelonaan, missä vanhan Ferdinandin hovi siihen aikaan oli. Siellä näki hän neapelilaisen ruhtinassukumme viimeisen vesan, tuon onnettoman nuorukaisen, jonka täytyi Ferdinandin epäluulon uhrina kuihtua aviossa hedelmättömän naisen kanssa. Vilpitön ja varomaton kun isäni oli — häntä suorempaa miestä ei voi löytyä, se on varma — ryhtyi hän osaaottavaisesti puheluun tuon prinssin kanssa, jolta oli riistetty kruunu, ja pistäytyipä joskus hänen palatsissaankin pakeilla. Tämä riitti herättämään kuninkaassa epäluuloa ja saattamaan isän hengiltä tuomittavaksi.
Kerron sinulle asian sellaisena, joksi sen jälestäpäin olen tutkinut ja hajanaisista seikoista havainnut, kun järjen ja ihmistuntemuksen karttuessa menneisyys alkoi minulle olla jonkin arvoinen. On hyvin mahdollista, että kuningas itse määräsi uhrinsa surmattavaksi vaikkapa vaan puolella sanalla tai merkitsevällä vihjauksella. Salaisen tuomion taas otti toimeen pannakseen muudan nuorukainen, jota hän piti luonaan ja joka huhun mukaan oli hänen luonnollinen poikansa. Nuori Moncada, juuri tämä, kohtasi isäni palatsin pylväskäytävässä tämän palatessa prinssin luota ja pisti hänet kuoliaaksi. Se oli salamurha, ei kaksintaistelu, sillä vanha haava oli halvannut oikean puolen isäni ruumiista. Syyttömästi kaatui Pescara niin totta kuin käsivarteni sinua nyt kietoo, sillä tuo rehellinen mies ei voinut olla salajuonissa ja kavalluspuuhissa. Eikö tämä ole katalaa? Ehkäpä luuli nuori Moncada vielä täyttävänsä velvollisuuden kunnon kristittynä totellessaan kuninkaan vihjailua. Se on ilettävää! Voisiko teillä tapahtua tällaista, Kaarle?
— Niin Ranskassako? Ehkäpä… Ei. Ei sentään näin julkeasti.
— Vuosien kuluttua kun olin ansainnut ensimäiset kannukseni, kohtasin Moncadan päällikköni ja appeni. Fabritius Colonnan teltassa. Hän halaili minua, nimitti minua nuoreksi sankarikseen, Espanjan toivon nousevaksi tähdeksi ja tarkasteli, tutki rauhallisesti kasvojani. Vakuutti minun muistuttavan suuresti isääni, jonka hän oli tuntenut. Veri jähmettyi suonissani, sillä aavistin, että minua syleili varmaan isäni murhaaja.