— Ja päästit hänet käsistäsi?
— Saman päivän iltana etsin häntä joko riistääkseni henkensä tai heittääkseni omani. Hän oli hävinnyt. En voinut hakea häntä. En ehtinyt, kun elin alituiseen leirielämää, keskellä ratkaisevia tapahtumia. Mutta murhatun isäni haamu seurasi minua kaikkialle.
Myöhemmin sain kuulla, että tuo vihattuni oli sulkeutunut erääseen kartusianiluostariin sovittaakseen jotain syntiään. Sitten ilmestyi hän yhtäkkiä Kuballe, jossa kuningas Ferdinand antoi hänelle suuria läänityksiä. Hän lähti uljaan Cortezin mukana Meksikoon luultavasti väjyäkseen tuota kunnianhimoista valloittajaa: sillä Moncadaa elähyttävät isänsä ajatukset ja suunnitelmat ja hän kuuluu siihen kiihkoespanjalaiseen puolueeseen, jonka vastapainona hovissa onneksi ovat burgundilaiset ja alamaalaiset. Palattuaan meren takaa, tekaisi hän itselleen ansion siitä, että Uusi-Espanja oli joutunut kruunulle muka hänen salaisen toimintansa kantta ja keisarin veljenpojatkin kunnioittavat häntä pelonsekaisesti. Nyt ilmestyi hän Italiaan minua vainoamaan tai tuhoamaan. Sellainen on Moncada!
— Kuules, Ferdinand, lausui Bourbon tarkkaavaisesti kuunneltuaan, olen kauan toivonut saada tehdä sinulle jonkin hyvän työn. Kostanko isäsi ja karistan vihamiehen niskoiltasi? Ei salamurhalla, se ei ole tapaistani, vaan säännönmukaisessa kaksintaistelussa, johon minulla jo on aihe. En pelkää häntä, sillä — karttaen ottelua vain sinun kanssasi — me ranskalaiset olemme parempia miekkailijoita kuin te espanjalaiset, kuten tiedät. Sinä pysyt leikistä poissa ja ruhtinaallinen sukuni suojaa minua. Haluatko? Olen käytettävänäsi.
Vastatessaan loistivat Pescaran silmät sinerviltä ja lempeän kirkastuneilta. — En. Se on liian myöhäistä. Olen jo muissa ajatuksissa ja jätän murhaajan ikuisen oikeuden huomaan..
Bourbon katsoi häneen hämmästyneenä. Mutta Pescara otti Ippolitoa kädestä ja sanoi: — Nyt ei anneta enää donna Victorian odottaa.
Hän antoi herttuan mennä edellä. Kiertoportaissa kysyi hän pojalta: —
Pidätkö sinä herrattaresta, jonka näit tänään ensikertaa?
— Oi, hän oli minulle heti niin ystävällinen, vastasi Ippolito, ja hän on niin sisareni näköinen, jota en saa tavata enää koskaan, — kirkkaat kyyneleet kierivät hänen poskilleen — kun vaari sanoi että hän meni johonkin luostariin Roomassa ja teki nunnalupauksen. Ja Julia oli ennen niin iloinen, mutta muuttui viime aikoina kovin hiljaiseksi. Miten voi sisko hautautua maailmalta näin nuorena! — Pojan puhuessa saapuivat he puistoon.
— Anon hartaasti tulla esitetyksi ylhäiselle rouvalle, pyysi konnetabli. — Avatessani vastikään erään kirjan, luin lauselman: ”luodakseen Victoria Colonnan vertaistaan vaille, valoi luonto ihanimman haaveensa ja särki sitten kaavan”. Suotteko minun häntä nähdä?
He kulkivat pitkällä sypressikujalla ja nyt näkivät he jonkun matkan päässä kiihkeän kohtauksen: pois pyrkivä naisolento riuhtoi itseään irti miehestä, joka virui hänen jaloissaan. Samassa huusi Ippolito: — Tuolla se ilkeä noita tekee herrattarelle pahaa! ja juoksi suoraapäätä donna Victorian avuksi kanslerin hypähtäessä ylös polviltaan ja kadotessa laakeriaidan taa.