Vapautettu kiiruhti hymyilevän puolisonsa luo ja punastui niin nuorekkaasti, ettei Pescara muistanut koskaan nähneensä häntä niin kauniina. Ja tullessaan sanoi hän hengästyneenä:
— Muudan mies ahdisti ja vannotti minua ajamaan hänen asiaansa Teidän ylhäisyydellenne: hän pyytää, ettette antaisi hänen vartoa ratkaisua kovin kauan, sillä hän on nääntyä epätoivoon ja odotukseen.
— Kylläpä valitsi itselleen oivallisen esirukoilijan, madonna, vastasi sotapäällikkö. — Vaan aikansa kullakin. Suvaitkaa minun nyt esitellä Teille hänen korkeutensa Bourbon.
Vilkas Victoria ei voinut salata naisellista säälin tunnettaan.
Herttua ei ilmaissut millään tavoin, miten hullunkuriselta hänestä oli tuo polvillaan kömpivä kansleri näyttänyt. Hän kumarsi kunnioittavasti ja esiintyi hienosti ja ylpeästi Pescaran vuoksi ja siksi että tiesi häpeällisen maineensa, joka häntä alati vaivasi. Hän ihaili Victorian kauneutta katsahtamattakaan tummilla silmillään hänen kasvojaan tai vartaloaan. Hän ei imarrellut, ei suitsuttanut pyhää savua, hän lausui yksinkertaisesti: — Iloitsen saada nähdä madonna Victorian, ystäväni markiisin puolison ja ihailen häntä kuten tulee. — Sitten alkoi herttua Victorian vasemmalla puolella käyden kevyen ja miellyttävän, mutta vähäpätöisen keskustelun ja kun Victoria pyysi häntä ruualle, kieltäytyi hän kiittäen ja erosi heistä levollisen kohteliaasti huvilan portaiden juurella.
Vaikka Victoria yleensä oli kovin vaatimaton, oli hän kuitenkin odottanut herttualta enempää jo tottumuksestakin, sillä ajan kuuluisuuksien oli tapana mairitella häntä aina äärimäisiin asti. Mutta pian selvisi hän hämmästyksestään ja asteli pettymykselleen hymyillen päällikön kanssa portaita ylös. Ilta jo hämärtyi.
Aterioiminen kesti vain lyhyen hetken kuten Pescara aina tahtoi. Victoria ei huolinut tarjoilla ruokia edes omalle puolisolleen, mutta tämäpä kosti herkkuihin päästyä. Jääsirujen, hedelmien ja makeisten keskiössä oli pöydällä mantelikruunu, jonka päällikön leipuri taitavasti oli valmistanut. — Kas tässä, laski hän leikkiä, kunnianhimoiselle Victorialleni! — Pescara tarjosi kruunua Victorialle, jonka sydän alkoi kiivaasti tykyttää.
Pöydästä noustua menivät he sivuhuoneeseen, johon kattolamppu loi tasaista valoaan ja kirkasti kammion vielä tuoreet koristemaalaukset. Seiniin oli kuvattu juoksevia lapsia kukkasseppeleineen ja katon ristikkojen väliin oli kultaiselle pohjalle maalattu vapaasti valittu seura harmaita sankarihaamuja. Lampun valaisemissa keskimäisissä ruuduissa olivat Eneas, kuningas David, Hercules ja Pescara. Ainoana huonekaluna oli leposohva, jonka kastanjapuiseen selkänojaan oli kaiverrettu kohokirjaimilla: "Tässäpä sopii jutella."
— Mikähän siinä lienee, kysyi Victoria Pescaran viereen istuutuen, ettei tuo konnetabli minua oikein miellyttänyt hienosta esiintymisestään huolimatta, että hän — suoraan sanoen — oli minusta melkein vastenmielinen?
— Voi mies parkaa! kujeili Pescara. — Mars ja Musa, raakuus ja sulous, ruma Leyva ja ihana Victoria loukkaantuvat yhtä paljon molemmat Capetingin käytöksestä, joka kumminkin oli heitä kohtaan varsin moitteeton. Ehkäpä hänen ja erään toisen — kuka tuo toinen sitten lieneekään — väliin on tullut jotain usvaa, ja luulen että tuo väärentävä usva ja rumentava sumu on Bourbonin kavallus, tai miksikä kuninkaastaan luopumista sanotaankaan.