Victoria kalpeni hieman.
— Kavallus… — Pescara lausui painolla tämän sanan kaikki kolme tavua. — On ymmärrettävää, että jalo vaimo inhoo tällaista rikosta. Jos minä petän ruhtinaani, ystäväni tai pahaa aavistamattoman vaimoni tahika vain rikostoverini, niin ovat kaikki nuo teot kuitenkin ainoastaan saman mielenlaadun ilmauksia… Synkeä ja suuri runoilijasikin [Dante], jonka lukemisella virkistät mieltäsi, arvioi kavalluksen kauheimmaksi kaikista rikoksista, koskapa Cerberus tai Lucifer hänen Guideccassaan [Helvetti] riiputtaa kustakin kolmesta suustaan kavaltajaa. Ensimäisen tiedän: hän se antoi vapahtajalle suuta. Vaan ketä ovat nuo toiset, joita Lucifer riiputtaa jaloista päälaillaan? En satu nyt muistamaan heidän nimiään. Lausupas se paikka, osaathan nuo sata laulua aivan ulkoa.
Victoria lausui:
— Degli altri due, ch' hanno il capo di sotto,
Quel, che pende dal nero cello, è Bruto:
Vedi come si storce, e non fa motto:
El'altro è Cassio, che par sì membroto.
[Muut kaksi, jotka riippuu suusta pedon
päälaillaan, ovat Brutus — mykän moinen
pään mustan vaivoissa ja suonenvedon —
ja Cassius, tuo vankkavartaloinen.]
Kevyesti jutteli sotapäällikkö edelleen: — Tuo mykän tavoin suonenvedossa vääntelehtivä Brutus on minusta hyvin kuvattu, mutta — kysyn asiaankuuluvalla kunnioituksella — miten voi Dante puhua Cassiuksen vankasta vartalosta, vaikka Julius Caesar pelkäsi häntä juuri hänen kurjan laihuutensa vuoksi. Mitä pidät, Victoria, ylimalkaan näistä Cerberuksen runoista.
Victoria vastasi rohkeasti: — Herrani, ei ole helvetti luotu Caesarin murhaajia varten. Siinä suhteessa moitin runoilijaani.
— Älähän toki! väitti Pescara. — Ja sentään hyvä, roomalainen! Uskollisuus on hyve, mutta ei hyveistä suurin. Suurin hyve on oikeudenmukaisuus.
Näin häilyi Victoria yhä sielunsa salaisuuden kuilun vaiheilla eikä Pescara suonut hänelle sopivaa lähtökohtaa puheeseen, vaikka hän koko olentonsa kiihkolla pyrki alkuun ja voittoon, jota varten hän oli Novaraan kiiruhtanut. Yhä uusia teitä koetti runoilijatar lähetä maaliaan, mutta Pescara pidätti häntä siitä aina vain etäällä. Vihdoin pälkähti hänen päähänsä käyttää apuna Italian suurinta vielä elossa olevaa isänmaan ystävää.
— Pescara, minä olen aina ihmetellyt, sanoi hän, että sinunlaisesi mies voi pitää enemmän lempeistä maalareistamme ja runoilijoistamme kuin voimakkaista, enemmän Ariostosta ja Raphaelista kuin ylhäisestä Dantesta ja hänen myöhemmästä hengen heimolaisestaan Buonarottista — ja kumminkin olet itse syvä ja salaperäinen luonne.