— En minäkään vielä, Leyva, mutta pidän häntä silmällä. Jos näen luuloni varmaksi, niin astun esiin ja me ryhdymme toimeen. Kuninkaasta eivät hänen italialaiset joukkonsa saa luopua.
— Mitenkä Te arvelette…?
— Että sinä kokoat joukkosi ja me vangitsemme hänet.
— Tekee vastarintaa.
— Silloin hän kaatuu.
— Entä hänen majesteettinsa?
— Älä huoli! Hänen majesteettinsa tarvitsee meitä ja on vallassamme. Jos sinä et tahdo auttaa minua, täytyy minun surmata hänet palkatun käden kautta. Voinko luottaa sinuun?
— Se… voitte… Tukala teko… — Silloin vei toinen hänet pois paikalta. — Olin kuulevinani lähistöltä hengitystä, sanoi hän.
Tosiaan, kostea yöilma ahdisti kuuntelevaa päällikköä ja tukkosi hänen hengitystään. Hän huohotti raskaasti. Hän virkkoi: — Mennään pois, kaste lankee ja tuho ilmoissa odottaa! — Victoria painautui hänen rintaansa vasten.
Vanhalta linnalta päin kajahti kolme torventoitotusta.