Lauhkeasti vastasi sotapäällikkö: — Miten voisin halveksia kansaa, jonka joukosta sinut sain? Mutta en uskottele sinulle mahdottomia: Italia anoo turhaan, sen vaiva on hukkaan mennyt. Minä tiesin kiusaukseni kauan sitten, minä näin sen vyöryvän itseäni vastaan kuin aallon korkeimmilleen kohoten, enkä horjunut silmänräpäystäkään, en salaisimmissakaan aatoksissani. Sillä valitsemisen varaa minulla ei ollut, en ollut oma herrani, se asia ei minuun kuulunut.
Victoria kauhistui: — Mitä sanot? Ihminenhän sinäkin olet? Tai henkikö ilman lihaa ja verta? Koskevathan jalkasi maahan, jota astelet?
— Minun jumalani, vastasi Pescara, asetti myrskyn purteni ympärillä.
Victoria huudahti hartaasti: — Sinun jumalasi? ja sulki miehen syliinsä; — minä en päästä sinua, ennenkun sanot minulle, mikä on sinun jumalasi.
Pescara irrottautui hänen syleilystään, vaikeni ja vastasi vihdoin tuskallisin katsein: — Jos sitä tahdot. Vaan mennään puistoon, tahdon raitista ilmaa.
Kun he astuivat pengermälle, loisti taivas heidän yllään täydessä tähdessä ja vanhasta linnasta tuikki vielä yksinäinen tuli. — Tuolla, virkkoi Victoria säälien, valvoo kansleri unetonna peläten ja toivoen.
— Enpä usko, vastasi Pescara, paremminkin onhan lukiessaan jotain ilkivaltaista ja arvotonta nukkunut ja kuiviin palava lamppu valaisee seiniä. — Hän arvasi paikalleen. Tuskallisten tiimain päästä oli Morone vaipunut uneen Catulluksen runot kädessään.
Päällikkö kulki valkeilla marmoripenkeillä varustettuun puistikkoon, jossa hänen oli tapana levähtää. Käsi kädessä istuivat he synkeän lehväkatoksen alle.
Silloin kuiskasi Victoria: — Puhu nyt! — Mutta päällikkö vaikeni.
Kuului läheneviä askelia. Toisella penkillä alettiin supatella. —
Onkohan päällikkö tosiaan sellainen, Moncada? En uskoisi sitä.