Nyt vaadin, että konsa etehesi
toin uhrin kalliin, vastalahjan kannat.
Min annat, sankarini, vaimollesi?
Ah, tiedän salaisimmat aatoksesi!
Sä vapaiksi luot Italian rannat
ja isänmaani mulle palkaks annat! —
Harvoin lienee tunnelma runoa luettaessa muuttunut niin merkillisesti kuin nyt. Vihoissaan oli Colonna temmannut paperin käteensä, pian hän leppyi, sitten luki sydämen lämmöllä ja viimeisiä riviä lausuessaan hän riemuitsi kuin haltioissaan. Nyt tunnusti hän suoraan:
— Se minä olen ja sitä minä toivon, vaikken ole tätä kirjoittanutkaan!
Pescara katseli häneen kujeillen. — Tuo sonetti, sanoi hän, jalostui ihmeellisesti huulillasi, mutta sisäisesti se on ontto ja halpamaisen sielun luoma. Rakkaus ei vaadi palkkaa, rakkaus antaa itsensä ilmaiseksi, rakkaus ei tee laskelmia. Niin ei Victoria toki ajattele. Palkattu sepustaja on sen tehnyt ja minä tiedän hänen nimensäkin: suunnaton itserakkaus sai hänet paljastamaan julkeasti kasvonsa naamion alta. Katsopas näitä! — Pescara osoitti sormellaan kahta pienen pientä kirjainta, toinen P ja toinen A, jotka oli koukerrettu liuskan oikeanpuoleiseen alakulmaan. — Ja jumalaiseksi hän itseään nimittää! Voin kuvitella, miten Aretini istuu ystävänsä Giovanni Medicin, Italian hävyttömimmän nuorukaisen seurassa, mässää viinissä, irmastelee ja ilkkuu: "Uskotkos, Hannu, ettei ole kovinkaan helppoa luulotella itseään jumalaiseksi Victoriaksi!" Ja he rähisevät riemusta kuin Faunit. Aretini nauraa niin että on lentää tuolilleen nurin, hän on nauruunsa pakahtua!
— Kun pakahtuisi, konna! nyyhki Victoria. — Sillä Petrus Aretinus ja hänen luonteensa olivat, jo siihen aikaan maailman kuulut.
— Hyvä, roomattareni! huusi Pescara. — Mutta jossain kohden on hän osannut oikeaan, rakkaani: sinun ristimänimesi kiihdytti jo sulhoasi. Ihanaa on viettää häitä voiton jumalattaren kanssa.
Mutta ei sietänyt Victoria enää pilaa. Hänen olemuksensa oli kuohuksissa äärimäisiin asti, sielunsa järkytetty pohjiaan myöten, kyynelten ja hehkuvain intohimojen vallassa. — Vaan toisessa kohden ei hän ole osannut oikeaan, puhui hän kiihkeästi. — Minä en tiedä salaisia aatoksiasi ja koetan niitä turhaan tutkia. Sinä ilveilet vaimollasi, sinä syleilet minua ja sysäät luotasi! Et ole, julmuri, suonut minun puhua sinulle edes asiaani, vaikka sydän riemusta pakahtuen tahdoin sen sinulle kertoa!
— Siksi että tiesin, mikä se oli. Minä paheksun, että pyhä isä on alentanut jalon vaimoni kätyrikseen ja saanut juonillaan sinut, suoran olennon, tuomaan sanomia, jotka ovat arvottomat sekä hänelle että sinulle, täynnä valheita ja sofismeja, mitkä olen pakotettu jonkun päivän kuluttua peruuttamaan ja julistamaan valeiksi. Hänen pyhyytensä antaa minulle Neapelin, jos sen ensin valloitan ja myös syntini anteeksi, jos ensin solvaan omaatuntoani. Mutta minä en sellaisiin sitomisiin ja päästämisiin usko maallisissa asioissa — kuten ei moni muukaan enää — enkä edes hengellisissäkään, virkkoi hän pilkallisesti. — Se usko loppui jo Savonarolan ja tuon germanilaisen munkin ilmestyessä.
— Entä Italia, joka pyrkii lähenemään sinua kuin magneetin? Raaskitko antaa sen suistua perikatoon? Eikö se ole sinusta minkään arvoinen? Halveksitko sinä sitäkin? huusi Victoria epätoivoissaan.