Morone raivostui tästä nimityksestä, joka epäsi häneltä kaiken vakaisen arvokkuuden, hän juoksi kiukuissaan edestaas huoneessa ja sotki jalkansa konnetablin vaippaan, mikä oli jäänyt permannolle. Mutta nuori herttua takertui kanslerin käsivarteen ja itki: — Girolamo, nyt näin oikein hänen aikeensa! Hän pitää Milanoa jo kuin omanaan. Pura liitto! Heti paikalla, tänään! Muuten se hornanhenki vie kruununi!
Avuton poika nyyhki vielä kanslerinsa rintaa vasten, kun harmaahapsinen kamaripalvelija tuli ja syvään kumartaen lausui hänelle juhlallisesti: — Teidän korkeutenne pöytä on katettu. — He seurasivat palvelijaa, joka kovin arvokkaasti asteli heidän edellään huonerivin läpi. Yksi noista huoneista, kammio, josta ei ollut erikoista ovea, näytti sammalvihreine tapettineen ja neljine samanvärisine jakkaroineen olevan jonkinlainen salainen keskusteluhuone ja herttua seisahtui hämmästyneenä keskelle sen lattiaa, sillä takaseinällä, mikä ennen oli ollut tyhjä, riippui nyt suuri taulu, jota hän ei tuntenut omakseen. Se oli ilmestynyt palatsiin salaisesti hänelle valmistettuna yllätyksenä Mantuan rajakreiviltä, kuten puitteista saattoi lukea. Herttua otti kansleriaan kädestä ja nuo kaksi Italian lasta lähenivät nyt mahtavaa taulua hiljaisesti hiivien ja hartaasti riemuiten. Siinä pelasivat mies ja nainen luonnollisessa koossa valkean marmoripöydän ääressä shakkia. Nainen, heleä ja hempeä olento ruhtinaallisessa puvussa, kosketti verkkaisin sormin kuningatarta ja tarkasteli samalla salavihkaa vastapelaajansa kasvoja, jonka, huolellisesti piirretyn soturin, ankarissa suun sopissa piili hienoinen hymy.
Sekä herttua että kansleri tunsivat miehen kohta. Hän oli Pescara. Helposti arvasivat he myös kuka oli nainen. Kukapas muu kuin Victoria Colonna, Pescaran vaimo, Italian helmi! Ho olivat kuin lumoutuneet tuohon tauluun. He tunsivat, että sen suurin sulous oli siinä korkeassa ja hellässä rakkaudessa, jonka kautta sulivat lämpöiseksi elämäksi runoilijattaren vienona ja ja soturin ankara vakavuus, ja myös molempain nuoruudessa, sillä päivän paahtama ja arpinen Pescarakin näytti vain sankarilliselta nuorukaiselta.
Tosiaan, vain kahdeksantoista ikäisiä olivatkin he molemmat olleet kun astuivat vihkialttarin ääreen ja sen jälkeen pysyivät he toisilleen uskollisina ruumiiltaan ja sielultaan, usein pitkän aikaa erotettuina, nainen himmeän lamppunsa valossa tutkien Italian suurta runoilijaa, mies leimuavan leiritulen ääressä karttojaan katsellen, ja sitten jälleen yhtyen markiisin tilalla Iscialla kuin autuaitten saarella. Tämän tiesi ja uskoi tavoiltaan turmeltunut Italia ja se sitä hymyillen ihmetteli.
Nuo kaksi katselijaakin havaitsivat mikä kauneus oli naisellisen haltioitumisen ja miehisen itsensä hillitsemisen yhtymässä. He eivät huomanneet sitä sielullaan, vaan taideaistinsa herkillä sormenpäillä. Kai olisivat he kuvaa vielä kauankin ihailleet, ellei kamaripalvelija olisi tullut alamaisimmasti ilmoittamaan, että kaksi kutsuttua odotti etuhuoneessa. Kulettuaan parin kamarin kautta, tulivat he odotushuoneeseen ja kun vieraat oli lyhyesti esitelty, astuttiin sisään.
Nyt istuvat he nelin miehin ruokain ääreen, jotka eivät olleet ylelliset, mutta hienot. Alussa, kevyen keskustelun aikana, tarkasteli herttua salavihkaa vieraitaan. He olivat näöltään varsin erilaiset. Kanslerinsa ruman pään ja karkeat piirteet oli herttua tuhannesti nähnyt, mutta nyt oli hän huomaavinaan, että Moronen kiiluilevat silmät pyörähtelivät erikoisen vikkelästi ja hänen pikimusta tukkansa näytti pörhistyvän kuin harjaksi hänen julkealle otsalleen. Edellisten vieressä näyttivät Guicciardinin miehekkäät, tasavaltalaisylpeät kasvot sangen jaloilta. Venetsialainen oli taas mallimies kauneudessa pitkine, pehmoisine hiuksineen, vienon ivallisine katseineen ja huulillaan rakastettavan petollinen hymy. Vänkäänkin olivat kasvot erilaiset. Kansleri oli ruskea kuin olivi, Venetsialainen kuultavan kalpea kuin lagunien asujan ainakin ja Guicciardin oli niin keltainen, ärtyisen ja vaivautuneen näköinen, ettei herttua voinut olla tiedustelematta hänen terveytensä tilaa.
— Minulla on keltatauti, Teidän korkeutenne, vastasi Florensilainen lyhyesti. — Sappeni puhkesi, eikä ihmekään, sillä hänen pyhyytensä lähetti minut legatsioneilleen luomaan kunnollista valtiojärjestystä. Luopas sitä siellä, missä papit mestaroivat! Mutta ei puhuta enää tästä, muuten saan kuumeen Milanon terveellisestä ilmasta ja hyvistä Saksan sanomista huolimatta. — Hän ei halunnut tarjottua imelää ruokalajia, vaan sekoitti itselleen kurkkusalatin, johon kaatoi enemmän etikkaa kuin öljyä.
— Saksan sanomista? huudahti kansleri.
— Niinpä niin, Morone. Sain kirjeen asian tuntijalta. Hurmahenkien kapina on kukistettu ja — mikä on oivallisinta — itse Fra Martino [Luther] on ruvennut heitä ankarasti vastustamaan puheilla ja kirjoituksilla. Tämä minua ilahuttaa ja saa uskomaan hänen kutsumukseensa. Sillä, hyvät herrat, maailman mullistajalla on kaksi tehtävää: hänen on täytettävä ajan vaatimukset, mutta sitten — ja se on vaikeampaa — on hänen seisominen kuin gigantti ajan kuohuvia myrskyjä vastaan ja paiskattava nurin ne kiihoittuneet narrit ja lurjukset, jotka tunkeutuvat hääräämään mukana ja pilaavat liioittelulla hyvää työtä.
Herttua olisi toivonut toisia sanomia, sillä hän rakasti sotaa ja meteleitä, kun ne riehuivat vuorten tuolla puolen tuottaen hänen mielikuvitukselleen ajanvietettä itse miehen ollessa turvassa. Mutta kansleri huokasi todella helläsydämisesti: — Germaniassa taitaa nykyjään olla hirveät ajat.