— Surettavat ne minuakin, vastasi Florensilainen, mutta kuitenkin seuraan tarkoin tapahtumain juoksua. Uppiniskaisten ritarien ja kapinoivaan talonpoikain kukistuttua hallitsevat nyt ruhtinaat. Uskonpuhdistus — tahi miksi sitä nyt sanoisin, on pelastettu.
— Ja Te olette tasavaltalainen? pisteli kansleri.
— En — Saksanmaalla.
Korea Leliuskin yhtyi laskemaan leikkiä. — Ja palvelette pyhää isää,
Guicciardin? laverteli hän.
Guicciardin, joka kiusallisen keltatautinsa vuoksi ei voinut hymyillä imelästi, vastasi jörösti: — Täsmälleen, Teidän ihanuutenne, syntieni rangaistukseksi. Paavi on Medicejä ja sen suvun omaksi on joutunut Florens. Minä en halua pötkiä maanpakoon synnyinkaupungistani, sillä koditonna harhaileminen on kurjista kurjinta ja kotiaan vastaan taisteleminen rikoksellisista rikoksellisinta. Ja pyhä isä tietää kyllä mikä olen miehiäni ja tyytyy minuun sellaisenaan. Minä palvelen häntä ja hänellä ei ole minun suhteeni valittamista. Mutta suutani en minä anna tukkia ja olkoon näin meidän asiantuntijain kesken riemuiten sanottu: Fra Martino puolustaa oikea asiaa, mikä on totisesti tosi!
Herttua piti tätä kujeiluna ja samalla iloitsi hän pahansuovasti kuullessaan pyhän isän lähetin noin ylistävän Saksan suurta kerettiläistä. Mutta pian hän kauhistui. Miten voi tapahtua sellaista hänen palatsissaan ja hänen läsnäollessaan? Hän viittasi pois palvelijat, jotka juuri olivat kantaneet pöytään hedelmiä ja jotka hiljaa ja tarkkaavaisina olivat kuunnelleet tätä jännittävää keskustelua.
Nyt vaati Morone, joka levottomasti oli pyörähdellyt istuimellaan. Florensilaista: — Te olette valtiomies, Guicciardin, ja minäkin tuhertelen siinä ammatissa. No hyvä, perustelkaapa tuo merkillinen väitteenne, että veli Martinus puolustaa oikeaa asiaa ja että hänen työnsä vielä onnistuu ja tuottaa pysyväiset tulokset.
Guicciardin tyhjensi levollisesti pikarinsa, kaunis Lelius murenteli hyppysissään sokerileivosta, herttua luisui tuolillaan tapansa mukaan velttoon lepoasentoon ja Morone kavahti innostuneena ylös.
— Eikö niin, hyvät herrat, alkoi Florensilainen, — ettei pieni lapsi eikä edes hullukaan kärsisi väitettävän, että jokin seikka on jäänyt entiselleen, vaikka se on muuttunut aivan vastakohdakseen, kuten esimerkiksi lammas sudeksi tai enkeli piruksi? Mitä me sivistyneet italialaiset ajatellemmekaan tuosta pyhästä olennosta, jonka seuraajina paavit ovat, niin yhtä emme voi kieltää: että hän tarkoitti hyvää ja kaunista. Vaan hänen jälkeläisensä, jotka ovat omistaneet Natsarealaisen työt ja viran — katsokaapa heistä vain neljää vuosisadan vaihteessa! Tuossa on petturi [Sixtus IV osallisena salaliitossa, jonka kautta Piero di Medicin poika Guiliano murhattiin], joka salakavalasti murhasi hyvän Julianuksemme! Seuraa hävytön kamasaksa, joka kauppaa jumalallista anteeksiantamusta! [Innocentius VIII, anekauppa-luvan antaja luostarikirkoille] Hänen jälkeensä murhaaja ja salainen, hempeä perheenisä [Alexander VI]. Nämä eivät ole mitään satuolentoja, vaan lihaa ja verta seisten aikakautensa nähtävinä suunnattoman suurina hirviöinä. Ja neljäs sitten, jota en alenna näiden edellisten tasalle: suuri Juliuksemme [Julius II], Mars-jumala, mutta juuri sellaisena siveälle Rauhanruhtinaalle vielä räikeämpi vastakohta kuin nuo kolme edellistä! Neljä kertaa peräkkäin tällainen irvikuva, se on jo pilkkaa inhimillistä järkeä vastaan. Se on loppuva: joko haihtuu tuo ensimäinen taivaallinen esikuva olemattomiin tässä sauhuavassa helvetin kidassa ja liekehtivässä asepajassa, tai vapauttaa veli Martinus hänet terävällä leikkauksella moisista seuraajista ja virkaveljistä!
— Tämäpä on lystiä, tuumi herttua ja kansleri taputti käsiään kuin vimmattu.