— Saarna kuin Savonarolan, suvaitsi kaunis Leliuskin laulahtaa tukeuttaen haukotustaan. — Jospa tuo Fra Martino olisi meillä siellä Venetsiassa, niin kyllä tietäisimme hänet asianmukaisesti käännyttää ja pitää kurissa. Mutta näin germanilaisen uppiniskaisuutensa varaan jätettynä pelkään hänen ennemmin tai myöhemmin saavan seurata edeltäjiään polttoroviolle.
— Eipäs, vastasi Guicciardin iloisesti, hänen oivat saksalaiset ruhtinaansa suojelevat häntä miekoillaan.
— Mutta kukas hänen ruhtinaitaan suojelee? ivaili Venetsialainen.
Guicciardin päästi iloisen naurun. — Pyhä isä tietysti, vastasi hän. — Katsokaas, jalot herrat, tässä on nyt taas sellainen helkkarin sotkuinen vyyhti, jonka langoilla sattuma tai ehkä jokin sitä ylempi ohjaa maailman historiaa. Kun paavimme maallistuivat ja saivat omakseen valtion Italiassa, tuli heille lyhyt valtikka rakkaammaksi kun pitkä paimensauva. Aikoohan Clemensimme tämän valtikan vuoksi julistaa suorastaan sodan hurskasta keisaria vastaan. Mutta Kaarle ei pakottane pyhän isän mieliksi, joka häntä pommittaa kanuunoilla, reippaita germanilaisia keihäsmiehiään takaisin kirkon helmaan. Ja päin vastoin: jos Saksan kerettiläiset ruhtinaat rupeavat juonittelemaan hänen keisarillista majesteettiaan vastaan ja nostavat sodan, niin tottapa pyhä isä jättää heidän sielunsa toistaiseksi rauhaan ja käyttää salaisesti heidän aseitaan hyväkseen. Mutta sillaikaa puu kasvaa ja juuret leviävät.
Nyt kävi herttua rauhattomaksi. Hänen päivätyössään läheni se miellyttävä hetki, jolloin hän omin käsin ruokki koiriaan ja haukkojaan. — Arvoisat herrat, sanoi hän, minua ei tuo germanilainen munkki viettelisi. Sain kerran nähdä hänen kuvansa: kömpelö, kaulaton moukan pää hartiain sisässä. Entä sitten hänen suosijansa, nuo saksilaiset, ruhtinaat — olutpönttöjä!
Guicciardin rutisti rajusti hienoa maljaa ja oli vähällä kirota. — Täällä on niin tukehuttavan kuumaa, puolustelitte hän ja oitis nousi herttua pöydästä. — Mennään raittiiseen ilmaan, virkkoi hän. — Näkemiin asti, hyvät herrat, tavataan sitten päivän laskettua vihreässä kamarissa.
Hän lähti huoneesta näyttääkseen Venetsialaiselle, joka häntä miellytti, rakennuksiaan, pengermiään ja puutarhojaan. Nämä olivat vielä niitä verrattomia laitoksia, jotka viimeinen Visconti oli teettänyt ja täyttänyt aavemaisella touhullaan, jäännös tuosta "Onnelasta", josta lähtien hän kuin arka demoni loitsulinnastaan hallitsi Italiaa täyskelpoisella taiteella ja josta hän kukitti heti pois suosikkinsa, kun nämä sairastuivat, sillä kuolema ei saisi koskaan näihin marmoriportteihin kolkuttaa.
Suuri osa vanhaa, komeutta oli rappeutunut tai sodissa ja äsken valleja luodessa sotkettu ja kumottu. Kaikessa tapauksessa oli vielä jälellä siksi paljon, että kaunis Lelius sai purkaa imartelevia ihmetyksiään ja Frans Sforza nautti parin tunnin ajan suuresti. Ainoastaan tullessaan ratsastusradalle, jonka Bourbon hallituksen hoitokaudellaan Milanossa oli rakennuttanut, synkkenivät ruhtinaan kasvot. Mutta heti ne jälleen kirkastuivat, kun hän kuuli Guicciardin kajahtelevan naurun ja sitten näki hänet itsensä istuvan paitahihasillaan väen luhdissa lombardialaisten tallirenkien joukossa lyöden heidän kanssaan korttia ja ryyppien karvasta maalaisviiniä. — Tasavaltalaishuvituksia, ivaili Frans Sforza. — Mies virkisteleikse äskeisestä ikävästä seurustelusta ruhtinaallisten kanssa! — Kaunis Lelius hymyili kaksimielisesti ja he jatkoivat kävelyään.
Ensimäinen vihreään kammioon saapuneista oli Girolamo Morone, ellei hän sinne ollut tullut jo heti aterialta päästyä ja oleillut siellä sitten koko ajan. Hän katseli yhä ja yhä hartaasti taulua. Väliin nauttivat hänen ihailevat silmänsä tuon suloisen naisen näkemisestä, mutta nyt hän jälleen tutki tiukin katsein Pescaran kasvoja ja se mitä hän noista ankarista piirteistä näki tai luuli näkevänsä, kuvastui täydellisesti tuon herkän miehen kiihkoissa liikkeissä ja katkonaisissa sanoissa. — Mitenkähän pelaat. Pescara? höpisi hän äkäisesti itsekseen mustia kulmakarvojaan rypistellen ja toistaen saman kysymyksen, mikä väikkyi Victorian viattomissa silmissä.
Silloin löi joku häntä tanakasti olalle. — Pikiinnytkös jumalaiseen
Victoriaan, rahjus? kysyi Guicciardin karkeasti nauraen.