— Leikki pois. Guicciardin. Mitäs arvelet tuosta punanuttuisesta? —
Kansleri osoitti sotapäällikköä.
— Niin on kuin pyöveli.
— Ei. Guicciardin. Tarkoitan, mitä arvelet hänen kasvonpiirteistään?
Ovatko ne italialaisen vai espanjalaisen?
— Hyvä sekoitus, Morone. Molempien paheet: kavala, julma ja ahne!
Sellaiseksi minä olen hänet kokenut ja sellaiseksi sinä häntä minulle
kuvailit. Muistatkos, tässä kaksi vuotta sitten Roomassa, kun se viisas
Jaakko souti meitä Tiberin ylitse.
— Kuvailinko minä? Siinä tapauksessa erehdyin hetken vaikutelmista.
Ihmiset ja asiat muuttuvat.
— Niin, asiat. Mutta ei ihmiset; he muuttavat vain vaatteita ja pöyhistelevät, mutta pysyvät aina samoina. Eikö niin, Teidän korkeutenne? kääntyi Guicciardin herttuan puoleen, joka juuri Venetsialaisen keralla astui sisään.
Asetuttiin noille neljälle jakkaralle ja lukittiin ovet. Avoimesta akkunasta loisti hehkuen iltataivas.
— Jalot herrat, aloitti herttua sangen arvokkaasti, mihin oikeuttavat valtakirjanne?
— Minun nöyryyteni, lausui kaunis Lelius, solmimaan liiton.
— Hänen viisautensa pyhä isä, puhui vuorostaan Guicciardin, toivoo myös päätöstä. Liitto on kanan ollut hänen aatostensa lemmikki: hän asettuu, kuten sopii, etunenään, mutta sillä ehdolla, että saa kirkon ylinnä paimenena pysyä muodollisesti syrjässä.