— Liiga on perustettu! huusi herttua riehakkaasti. — Kansleri, tee selvää valmistuksista.
— Herrat, alkoi tämä, kirjeessään lupaa Ranskan hallitus, joka on sopinut asiasta Madridissa vankina olevan kuninkaan kanssa, antaa melkoisen sotajoukon ja luopuu lopullisesti samalla vaatimuksistaan Neapeliin ja Milanoon pyhän isän hyväksi.
— Optime, riemuitsi herttua. — Ja sveitsiläisiä saamme niin paljon kuin haluamme, laumoittain, kun vain olisi dukateja, millä heitä kilistää luokseen. Eikö niin kansleri?
— Siihen täytyy keksiä keinot, vakuuttivat toiset.
— Mutta herrat, meidän on kiiruhdettava! Borboni oli täällä. Ne kurkistelevat kortteihimme. Keisarin sotapäälliköt uhkaavat valloittaa Milanon kuukauden kuluttua ellemme lakkaa varustautumasta. Meidän täytyy katkoa kahleemme ja voidaksemme ne katkoa, täytyy meidän valita päällikkö, nyt, heti paikalla!
— No joko me nyt siihen olemme ehtineet, vastustelivat toiset yhteen ääneen.
— Valita Liigan päällikkö, jatkoi kansleri, on samaa kuin ratkaista Italian kohtalo. Kenen panemme Pescaraa, ajan suurinta sotapäällikköä vastaan? Lausukaa! Ken on hänen vertaisensa nero! Suuret soturimme, Alviano, Trivulzio, kauan ovat he jo levänneet haudoissaan ja muut on Pavian taistelu surmannut. Nimittäkää mies! Ilmaiskaa se mahtava olento. Missä se panssaroitu pelastuksen käsi, johon saan tarttua?
Seurasi surullinen mieliala ja kansleri iloitsi liittolaisten alakuloisuudesta.
— Onhan meillä se Urbinolainen ja Ferraralainen, virkkoi Nasi, mutta Guicciardin väitti, ettei hänen pyhyytensä kuuna päivänä huolisi liittoon kapinallista vasalliaan, Ferraran herttuaa. — Ehkäpä siis valitsemme Urbinon herttuan. Hän on turhamainen, itsekäs, näkökannoiltaan ahdas ja ijankaikkinen kuhnustelija ja nahjus, mutta kokenut soturi, eikä meillä ole valikoimisen varaa, haastoi Florensilainen ryppyisin otsin.
— No onhan vielä, Guicciardin, se Teidän Medicinne, josta voitte saada sen nuoren huimahatun, mitä näyttö niin sydämenne pohjasta toivovan, ärsytteli Venetsialainen.