— Onko tuo pilkkaa, Nasi, suuttui Guicciardin. — Vai pantaisiin tässä nuori ilkimys häpäisemään isänmaallista asiaa ja yltiöpäinen poika kevytmielisesti nakkaamaan meille tappion viimeisessä sodassamme taistelun arpanopilla! Ainakaan perinpohjin ei tuo Urbinolainen meitä tuhoa, vaikka viruttaisikin sodan pitkäksi kuin nälkävuosi odotellessaan milloin keisarilliseen leiriin tulisi murhaava rutto tai huovit alkaisivat sieltä karkailla. Valitaan hänet! — Hän huokasi ja alkoi samassa vihan vimmassa purkaa suppeaan kansleriin, joka oli hänen puheensa lopussa epäilevästi virnistellyt.
— Mitä irvistelet siinä, narri! huusi hän Moronelle. — Anteeksi, Teidän korkeutenne… käyn kärsimättömäksi… mutta uskon että Teidän korkeutenne on puolellani! — Herttua katsoi kansleriinsa.
— Tehdään kuten haluat, virkkoi Morone. — Me myönnymme, mutta ei suinkaan iloisin mielin hänen korkeutensa suostune alkamaan liittoamme näin järjettömästi! — Herttua nyykäytti surullisesti päätään. — Ei, huusi kansleri, hän ei myönnykkään, hän vetäytyy erilleen koko hommasta, hän ei huoli tunnolleen edesvastuusta siitä, että hänen herttuakuntansa viimeiset voimat, imetään kuiviin. Herttua ei ryhdy taisteluun tietäen jo etukäteen olevansa lyöty ja masennettu! Liiga on purettu! Tai hankimme sille voittoisan sotapäällikön.
Toiset vaikenivat apeilla mielin.
— Ja minä tiedän sopivan, lausui Morone.
— Sinä tiedät? huusi Guicciardin. — No piru vieköön, sano sitten! Puhu!
Ken vaakaan Pescaraa vastaan?
— Kansleri, puhukaa, kiirehti myös Venetsialainen.
Morone hypähti ylös jakkaraltaan, harppasi askeleen eteenpäin ja haastoi voimakkaasti: — Ken vaakaan Pescaraa vastaan? Kuka on hänen vertaisensa? Hän itse, Pescara.
Muut olivat aivan jähmettyä pelästyksestä. Herttua tuijotti silmät selällään oivaan kansleriinsa. Guicciardin ja Venetsialainen painoivat käden otsalleen ja alkoivat aprikoida. Helposti käsittivät he mitä Morone tarkoitti. Olivathan he sellaisen ajan lapsia, jolloin kavallukset ja lupausten rikkomiset olivat kuin jokapäiväistä leipää. Olisipa nyt kysymyksessä ollut vain joku tavallinen kondottieri, joku noista ruhtinaallisista tai alhaissyntyisistä seikkailijoista, jotka möivät laumansa enimmän tarjoovalle, niin olisivat he jo ennen kansleria tehneet tuon halpamaisen esityksen. Mutta keisarin ensimäinen sotapäällikkö? Mutta Pescara? Mahdotonta! Mutta miksipä ei Pescara? — Ja kun Morone taas alkoi intohimoisesti puhua, niin he oikein ahmivat hänen sanojaan.
— Herrat, lausui Morone, Pescara on syntyisin meikäläisiä. Espanjassa hän ei ole koskaan käynyt. Mitä hurmaavin italialaisnainen on hänen vaimonaan. Selvä on, että hän rakastaa Italiaa. Pescara on meidän mies ja nyt kohtalon ratkaisun hetkellä kun vapaalla kädellämme koetamme katkoa toisen käden kahleita, vaadimme me puolellemme synnyinmaan suurimman pojan ja ainoan sotapäällikön. Käymme hänen luokseen, syleilemme, rukoilemme häntä: Pescara, pelasta Italia! Auta sitä! Tai se vetää sinut muassaan perikatonsa kuiluun!