— Riittää sanahelinä! huusi Guicciardin. — Sinunlaisesi haaveksija, jonka mielikuvitus lentää kuin päätön kana, on kelvoton harkitsemaan ja selittelemään asiaa, mikä lähemmin tuumien ehkä ei ole mahdoton. Pidä suusi kiinni ja anna järjellisten miettiä ja tehdä päätelmiä siitä, mitä sinä ennustit kuumeen houreissa! Älä nyt riehu kuin riivattu, vaan istu alas, anna minun puhua!
Hyvät herrat, monasti — ja epätoivoisissa oloissa aina — on uskaliaisuus paras ja ainoa apu. Sota Urbinolaisen johdolla tuijottaa meihin kuin naamari tyhjin silmäkoloin. Me tiedämme, että hän lamaisi verkkaan voimamme ja veisi meidät johdonmukaisesti perikatoon. Mieluummin heittäydymme huimaan uhkayritykseen. Siis, mitä minuun tulee, niin ehdotan että koetetaan houkutella Pescaraa. Jos hän antaa meidät ilmi keisarille, voi hän saattaa meidät tuhon omiksi. Mutta ken tietää, ehkäpä hän joutuukin intohimojensa valtaan? Miettikäämme siis ensin: mikä on Pescara? Minä vastaan teille: nerokas harkitsija, joka tarkalla vaistolla erittelee ja punnitsee mahdollisuudet, mies, jolla on tapana riisua valoverhot asiain yltä ja arvostella niitä todellisen merkittävyyden ja asiallisen vaikutusvoiman mukaan. Tokkopahan hän muuton olisi se mikä nyt on, Bicoccan ja Pavian voittaja? Ensin kun esitämme hänelle asian, on hän siitä kovin suuttuvinaan, vaikka varmaan itse lienee sitä joinakin hetkinä tuuminut ja aprikoinut ellei muuten, niin kehittääkseen alati työskentelevää järkeään. Sitten ryhtyy hän harvaan ja hartaasti punnitsemaan: tokko hänelle antamistamme aineksista, se on Italiasta, saa armeijan ja myöhemmin valtakunnan ja myös — palkkion. Ja koska aines on tosin jalo, mutta hauras, joten se vaatii voimakasta kättä muovailussa, niin on meidän tarjottava hänelle mahdollisimman paras palkka, nimittäin kruunu.
— Mikä kruunu? änkytti herttua peloissaan.
— Kruunu, sanoin minä, Teidän korkeutenne, enkä herttuanhattu. Tarkoitan Neapelin komeaa kruunua. Se on vihamiehemme päässä ja siis käytettävissä ja on hänen pyhyytensä läänitettävänä.
— Koska nyt tässä kruunuja jakelemme, ivaili Venetsialainen, niin miksikä emme tarjoa hänelle yhdellä tiellä Italian satu- ja unelmakruunua?
— Unelmakruunua! —Venetsialaisen kasvot värähtelivät tuskallisesti. Sitten haastoi hän uhkamielin kuin itsensä ja läsnäolijat unohtaen: — Italian kruunu! Kun Pescara ratsastaa joukkojemme etunenässä, niin se häilyy näkymättömänä hänen päänsä päällä. Jospa hän, historiamme suurimpana, tempaisi ja valtaisi tämän ihannekruunun, jota kohti niin monet saastaiset kädet ovat kurotelleet! Jospa muuttuisi todellisuudeksi hänen päässään tuo unelmakruunu! Ja kun nyt tässä, virkkoi hän rohkeasti, olemme hylänneet kaiken kohtuuden ja ilmaisemme sisäisimmät aatoksemme ja syvimmät toiveemme, niin kuulkaat, herrani: jos Pescara on tuo valittu, mikä voi olla mahdollista, niin tarjoo aika hänelle suotuisia tilaisuuksia ja tähdet onnea ennustavat. Jos hän Italian yhdistää, niin hän sen myös hallitsee. Mutta, kansleri, sanoin sinua haaveilijaksi ja nyt rakennan itse tuulen tupia innokkaammin kuin sinä. Palatkaamme siis syntymättömien valtakunnasta todellisuuteen ja vastatkaamme, vain kysymykseen: kuka rupee näyttelemään kiusaajan osaa?
— Minä syöksyn kuin Curtius kuiluun! huusi kansleri.
— Hyvä, kiitteli Guicciardin. — Sinä kelpaat. Joku muu ei saisi sanaa suustaan ja lyyhähtäisi maahan mennessään puhumaan Pescaralle kavalluksesta. Mutta sinä, hävytön kelmi, teet mitä tahansa ja kulkuskaapusi pelastaa sinut oloista ja juonista, jotka toisen veisivät hirteen. Jos ei Pescara suostu, niin ottaa hän asian leikilliseltä kannalta, hän kohtelee sinua kuin markkinailveilijää. Jos hän taas taipuu, niin havaitsee hän jo traagillisista kujeistasi ja koomillisista otsan kurtuistasi asian koko ankaran totuuden. Mene, poikani, kiusaa Pescaraa!
Herttua, joka oli istunut selkä kyyryssä ja mietiskellen jakkarallaan, aikoi juuri käskeä tuomaan huoneeseen valoa, sillä ilta hämärtyi yhä ja hän pelkäsi pimeässä. Mutta silloin hoksasi hän yhtäkkiä asiain kehittyneen huippuunsa ja hän säikähti: — Et saa mennä, kansleri, kielsi hän. — En tahdo olla missään tekemisissä tuon mahtavan Pescaran kanssa. Jos hän suostuu, valloittaa hän ensimäiseksi työkseen alankoni, jotka sopivat taistelukentiksi, ja linnoitukseni, jotka vallitsevat alankoa. Ja kun hän ne saa, niin hän ne myös pitää. Vaan jos kansleri hukkaa pelin, saan minä ensimäiseksi kärsiä ja minua kohtaa lääninherrani ja keisarini armoton rangaistus. Oo, kyllä minä tunnen teidät! Kaikki te, yksin tuokin tuossa, — hän katsahti surullisesti kansleriinsa, — ajattelette vain Italiaanne ja Italiaanne ja minä teille merkitsen, — hän puhalsi pitkin kämmentään, — juuri noin paljon ja noin! Mutta minä olen ruhtinas ja tahdon pitää perintöni, Milanon, en mitään muuta kuin Milanon! Girolamo, sinä et mene Pescaran luo! Asiani joutuisivat sillaikaa hunningolle, minä en tule toimeen hetkeäkään ilman sinua.
Nyt alkoi kaunis Lelius puhua ja laverteli: — Jos teidän korkeutenne pysyisi sanoissaan, niin meidän aiheemme raukeaisi ja minulla olisi uusi ehdotus. Kun nyt kerran, eriskummallista kyllä, etsimme päämiestämme keisarin sotaherrain joukosta, niin eiköhän olisi ehkä koeteltava, tokko Borboni, suurta palkkiota vastaan, tekisi vielä kerran kavalluksen?