Herttua pelästyi hirveästi. — Milloin sinä lähdet, Girolamo? kysyi hän.
— Ensin täytyy, sukeltihe Guicciardin puhumaan, minun viedä sinut, kansleri, mukanani Koomaan. Pyhä isä tahtoo tutustua sinuun lähemmin, hän pitää näet sinua suuressa arvossa. Hän kutsuu sinua kansleri Proteukseksi [Proteus: alati hahmoaan vaihteleva jumala kreikkalaisessa tarustossa] ja väittää että hölmöistä silmistäsi huolimatta olet Italian älykkäimpiä miehiä.
— No se on hyvä, huomautti Venetsialainen, jo senkin tähden, että ratkaisun hetki, jolloin Girolamo Morone kiusaa Pescaraa, siirtyy siten vähän myöhemmäksi. Minä näet haluaisin ensin hieman juurruttaa tätä hetkeä yleiseen mielipiteeseen. Sopiiko minun valmistautua tähän tehtävään, hyvät herrat?
Venetsialaisen äitelät kasvot saivat, mikäli enää voi hämärässä eroittaa, tarmokkaan ilmeen ja hän puhui pontevasti: — Merkittävillä sanoillaan kansleri meitä epäilemättä säikähytti, mutta ei oikeastaan saattanut ihmetyksiin. Kun tuhoisa Pavian taistelu oli heittänyt koko Italiamme avutonna keisarin jalkoihin, kaipasi yleinen mielipide luonnollisesti rajoja uhkaavalle kaikkivallalle ja sai asiain pakosta Liigan syntymään. Samalla tuumiskeltiin, minkä palkkion Pescara saisi täydellisestä voitostaan ja yhden kuninkaan vangitsemisesta. Ja kun keisari on maailman kuulu saituudestaan ja kiittämättömyydestään, niin tehtiin kohta se johtopäätös, ettei hän antaisi sotapäällikölleen mitään palkkiota ja että päällikkö varmaan ottaisi itse korvauksen muualta. Nyt yhdistää yleinen mielipide nämä kaksi asiaa: jo aavistetun, loistavan isänmaallisen liiton ja Pescaralle mahdollisesti tulevan korvauksen. Hänen kavallustaan pidetään tehtynä jo ennenkun hän sitä tekeekään. Nyt olisi soveliasta, että tämä perusteltu, yleinen katsantokanta saisi taitavan käden kautta vakuuttavan muodon ja että sujuva kieli tekisi sen koko Italialle ymmärrettäväksi. Äskettäin ilmestyi joukkoomme kuleksiva kyky, toivorikas nuorukainen, joka mahdollisesti vielä oleskelee Venetsiassa. —
— Potku Aretinille! [Pietro Aretino, kuuluisa kirjailija, häväistyskirjoituksistaan pelätty.] Hän sepitti minusta hävyttömän pilkkakirjeen… — Jumalainen mies, hänpä lausui ken on Italian ruhtinaista ensimäinen! huudahtivat yhtaikaa Guicciardin ja herttua.
— Näytäänpä tuo mies täälläkin tunnettavan arvonsa mukaan, hymyili Nasi. — Hänen kirjeensä tunnetuille tai tekaistuille henkilöille lentelevät satoina tuhansina lehtisinä ja ovat mahti, joka hallitsee maailmaa. Lähetänpä hänelle paksun rahapussin ja te saatte ihmetellä kylvöäni, joka yhtenä yönä nousee maasta kuin koreat kärpässienet koko Italiassa: runoja, esitelmiä, kirjevaihtoa, potkivia ja temmeltäviä, puettuja ja alastomia, uhkaavia ja houkuttelevia kuvatuksia ja otuksia bakkantisessa piirihypyssä, kaikki kieppuen Pescaran ja hänen petoksensa todennäköisyyden ja jalouden ympärillä. Näin muodostuu voittamaton yleinen mielipide, joka riistää Pescaran väkisin puolellemme ja — mikä on tärkeintä — tekee hänet keisarin hovissa epäillyksi niin perinpohjin ja ratkaisevasti, että hänen täytyy ruveta kavaltajaksi tahtoi tahi ei!
— Ei sitä sillä lailla! huusi kansleri pimeästä. Sotkette pelin. Italian vapauttajan pitää saada tehdä päätöksensä vapaasti eikä pirullisten juonien uhrina…
— No aina ne nyt on sinulla nuo moraaliset arvelusi! keskeytti häntä Guicciardin. — Tietysti minuakin inhottaa sydämestäni tämä hanke ja säälin auttamattomasti ansaan vedettyä! Mutta pakotan itsessäni ihmisen vaikenemaan ja menettelen kuin valtiomies. Hänen ylhäisyytensä juoni on epäilemättä kaikkein hävyttömin, mitä tänä iltana on keksitty, mutta se on myös älykkäin ja vaikuttavin. Vasta nyt käy asia Pescaralle vaaralliseksi ja hänen petoksensa mahdolliseksi. Toimeen!
— Hän kuuntelee keskellämme! huusi herttua kimakasti ja kaikki säikähtivät ja tuijottivat pelästyneinä kuten herttuakin. Kuu, joka oli noussut taivaan rannalle kuten häikäisevä hopeakiekko, loi vinoja säteitään kammioon ja välkehti kummallisesti shakinpelaajain taululla. Victoria näytti katselevan suurin, vihastunein silmin kuin aikoisi sanoa: Kuulitkos, Pescara! Miten hävytöntä! ja kysyi nyt kuin tuskassa: Mitäs teet. Pescara? — Päällikkö oli kuolon kalpea ja suunsopessaan piili hymy.